Aurinko oli noussut ja hiljaa henkivä aamutuuli ajeli jo tuota sakeaa sumua verkalleen mantereelle päin. Pitkin aamua oli silloin tällöin vielä kajahtanut yksityisiä tykinlaukauksia, mutta vihdoin olivat nekin tauonneet ja Löfön selkä oli jälleen tyyni ja rauhallinen kuin kauniina kevätaamuna ainakin.
Näihin saakka oli tuo pieni ryhmä, joka jännityksellä taistelun kulkua oli seurannut, seisonut törmällä merimieskapakan vieressä. Mutta kun nyt sumu rupesi väistymään syrjään ja osia ulapasta taas tuli näkyviin, kiirehtivät he kaikki kolme mereen pistävälle niemekkeelle, josta lähempää saattoi seurata venheitä ja laivoja, jotka mantereen väylää myöten olivat kulussa ulkosaaristoon. Venheitä saapui jo salmelle. Vanha luotsi kuuli metsään saakka soudantaa, vaan ei voinut vielä päättää, mistäpäin venheet lähenivät. Nyt ne tulivat tuossa ulohtaalla, laivavenheet ja sluupit, eri salmensuista ja niemien takaa, pyrkien tämän niemen ohi ulapalle. Luotsi ja Kati seisoivat jännittyneinä vartiopaikalla. Monet venheistä näkyivät olevan rikki, muutamat niin pahoiksi ammutut, että niissä ainoastaan muutamilla airoilla voitiin soutaa. Joka venheessä oli kuolevia taikka lieveämmin haavoitettuja merimiehiä ja sotilaita.
Sitä myöten kuin venheet lähempää tai etäämpää soutivat niemenkärjen ohi, kysyi vanhus soutajilta, oliko "luotsi Arén" heidän venheessään. Mutta ei ollut, häntä ei oltu nähty, sittenkuin Styrbjörnin kannella. Henkeään pidätellen kuunteli Kati näitä vastauksia.
Nyt tuli venhe, joka ulkomuodosta päättäen lie ollut päällikön alus. Se olikin överstiluutnantti Krusenstjernan sluuppi, joka hinasi Dreijerin, peräsimensä menettänyttä, venhettä. Ehkäpä oli kaivattu nuorukainen tuossa hinattavassa aluksessa, ajattelivat nuo kaksi rannalla seisovaa. Siinä oli luultavasti lasti haavoitettuja. Kun luotsi huusi kysymyksensä, käski päällikkö keskeyttää soutamisen.
"Hän on poikani, jota kyselen," virkkoi vanhus melkein anteeksipyytäen, nähdessään, että ylhäinen upseeri oli venheessä.
"Odotahan, vanhus, luettelen sulle heti mukana olevat haavoittuneet," virkkoi päällikkö ystävällisesti.
Ja hän luetteli heidät nimeltään. Niitä oli kymmenkunnan miestä, merimiehiä ja maasotureita, vaan luotsin poikaa niiden joukossa ei ollut.
"Kenties hän on Nordenskiöldin venheessä", huusi päällikkö vielä, kun venhe lähti soutamaan pois.
Etäällä näkyi vielä yksi venhe lähestyvän.
"Ehkä tuo on, — niin, kenen venheen sen olisi pitänyt olla?" virkkoi luotsi hiljaisesti ja tyyneesti.