Harvoin sain suoran vastauksen, josta voin huomata iloista tyytyväisyyttä tai äkeää tyytymättömyyttä. Vain muutamat radikaalit sättivät mitä kiivaimpia voimasanoja käyttäen nykyistä asiain tilaa ja maan korkeimpia virkamiehiä, ja muutamat naiset olivat siksi avomielisiä, että selittivät, etteivät lainkaan pitäneet työskentelystä tehtaissa.
Mutta vaikka ihmiset yleensä olivat hyvin varovaisia mielensä ja ajatustensa ilmoittamisessa, tulin kuitenkin selville siitä, että tyytyväisyys oli kommunismin kukkaistarhassa yhtä harvinainen kasvi, kuin 113 vuotta sitte Yhdysvalloissa. Radikaalien raa'at haukkumiset maan korkeimpia virkamiehiä vastaan eivät luonnollisesti voineet saada minua vakuutetuksi siitä, että tehdyillä syytöksillä oli perusteita. Mutta huomiota näytti minusta ansaitsevan se seikka että työarmeijan miehet ja naiset, joiden kanssa keskustelin noista syytöksistä, eivät antautuneet syytettyjä puolustamaan. He näyttivät karttavan joutumasta pahoihin väleihin kummankaan puolen kanssa, niin kauan kun heidän esimiehensä eivät heitä vaatineet hallitusta puoltamaan.
Niin minussa vähitellen pääsi valtaan vakaumus, ettei omaisuuden yhteyskään ollut kyennyt luomaan yleistä onnellisuutta ja tyytyväisyyttä, jonka tri Leeten kuvausten mukaan olin odottanut tapaavani. Mutta olin kuitenkin taipuvainen otaksumaan, että ihmiset yleensä elivät koko mukavasti, ilman suuria suruja, eivät juuri tyytyväisinä kohtaloonsa, mutta eivät myöskään haluten muuttaa asiain tilaa. Edelleen minusta näytti kansan suuri enemmistö olevan henkisesti hidasta ja raskasmietteistä, ikäänkuin ainoastaan harvat olisivat ottaneet toimeliasta osaa asioiden kulkuun.
Eräänä päivänä, kun palasin kävelyretkeltäni pitkin Bostonin katuja tri Leeten taloon, kuulin eräästä viereisestä huoneesta, jonka ovi oli auki, sangen kovaäänistä keskustelua. Jo ensimäiset sanat kiinnittivät tahtomattani huomiotani. Ne lausuttiin syvällä, liikutuksesta vapisevalla äänellä ja kuuluivat:
"Neiti Edith on rohkaissut minua jatkamaan käyntejäni."
"Me näemme aina kernaasti teitä luonamme, herra Fest", vastasi tri
Leete. "Me kaikki olemme kutsuneet teitä edelleen käymään luonamme."
"Olette kylläkin niin tehneet; mutta ymmärrättehän kai, mitä tarkoitan", jatkoi ääni. "Minä olen niin usein käynyt talossanne ja olen tänään kysynyt neiti Edithiltä, tahtooko hän tulla vaimokseni, koska tyttärenne on rohkaissut toiveitani voittaa hänen rakkautensa. Mutta nyt minulle kylmästi ilmoitetaan, että olen antautunut väärien toiveiden valtaan, ja huomaan oikeaksi epäluuloni, että yhdeksännentoista vuosisadan bostonilainen, jonka olette puutarhassanne olevasta kellarista kaivattaneet esiin, on se mies, jolle neiti Edith antaa etusijan kaikkien muiden edellä — senkin, jolle hän vielä muutama päivä sitte antoi toiveita."
"Herra Fest, toivon, että edustatte kahdennenkymmenennen vuosisadan sivistystä ja käytöstapaa suuremmalla siivoudella, kun puhutte tyttärestäni ja vieraastani", sanoi tri Leete hiukan kiihtyneenä.
"Tietysti minun ennen kaikkea tulee noudattaa siivoa käytöstä, sittekun minua vuoden ajan on sydämettömällä kiemailulla vedetty nenästä, ja nyt huomaan, että tyttö, jota rakastan, antaa minun rinnallani etusijan 143-vuotiaalle ihmislapselle", sanoi Fest katkerasti ja pilkallisesti.
"Kuinka voittekaan puhua tuollaisia loukkauksia ja valheita!" huudahti Edith vihansa vallassa. "En ole koskaan kymmenvuotisen ystävyytemme aikana tullut ajatelleeksikaan, että teissä olisi muita tunteita minua kohtaan kuin veljen."