Eräänä aamuna nousi kuningas sängystään väärältä puolen ja kaikki kävi hullusti. Satoi koko päivän, valtaomena putosi lattialle ja se pieni risti, mikä on sen päässä, katkesi, sitten tuli hovimaalari ja toi valtakunnan uuden kartan ja kun kuningas sitä katseli huomasi hän, että maat olivat siinä merkityt punaisella värillä eikä sinisellä niinkuin hän oli käskenyt, ja vihdoin oli kuningattarella päänkivistys.
Silloin tapahtui, että nuorikot ensi kerran joutuivat riitaan, mistä syystä, sitä he eivät enää seuraavana aamuna itsekkään tietäneet, tahi jos sen tiesivätkin, niin eivät he sitä tahtoneet sanoa. Lyhyesti sanottu: kuningas oli ärtyisällä tuulella ja kuningatar nyrpeällä, tahtoen aina varata viimeisen sanan itselleen. Kun he molemmat olivat kotvan aikaa riidelleet, kohotti kuningatar halveksuen olkapäitään ja sanoi:
"Ajattelin toki, että vihdoin viimeinkin vaikenisit ja olisit morkkaamatta kaikkea mikä vaan eteesi sattuu! Ethän itse edes taida soittaa huuliharppuakaan."
Mutta tuskin oli hän saanut tämän sanotuksi, ennenkun kuningas puuttui häneen puheesensa ja sapekkaasti vastasi: "Etkä sinä edes osaa mesileipiä leipoa!"
Silloin jäi kuningatar ensi kerran sanattomaksi ja oli ääneti, ja molemmat menivät sanaa vaihtamatta kukin huoneeseensa. Täällä istui kuningatar sohvan kulmaan, itki ja ajatteli itsekseen: "Voi sinua hupakkoa! Missä on järkesi? Tyhmemmin et olisi voinut käyttäytyä."
Mutta kuningas kulki edes takaisin huoneessaan, hykerteli käsiään ja sanoi: "Olipa tosi onni, ettei minun vaimoni osaa leipoa mesileipiä! Mitä olisin muuten vastannutkaan, kun hän soimasi minua siitä, etten taida huuliharppua soittaa!"
Kun hän ainakin kolmeen neljään kertaan oli toistanut tämän tuli hän yhä paremmalle tuulelle. Sitten alkoi hän viheltää suosikkilauluaan, katsoi sitten kuningattaren suurta maalattua kuvaa, joka riippui hänen huoneessaan, nousi tuolille pyyhkäistäkseen nenäliinallaan pois sen hämähäkin langan, joka riippui juuri kuningattaren nenän kohdalla, ja sanoi vihdoin:
"Hän on varmaankin hyvin äissään, minun hyvä, pieni vaimoni! Tahdonpa katsoa mitä hän tekee!"
Niin sanoen meni hän ovesta siihen pitkään käytävään, johon kaikki huoneet veivät. Mutta koska kaikki tänään oli nurin, niin oli kamaripalvelija unhoittanut sytyttää lamput, vaikka kello olikin jo kahdeksan iltasilla ja siis pilkkosenpimeä.
Sentähden hapuili kuningas edestään käsillään ja hiipi varovaisesti seinää myöten. Äkkiä tunsi hän jotain pehmeätä. "Kuka siellä?" kysyi hän.