Toinen kuninkaantytär, kun he nimittäin samaa asiaa häneltä tiedustelivat, maiskautti kieltään ja sanoi suuttuneena: "Antakaa minun olla rauhassa tyhmyyksiltänne! Semmoisia kuninkaantyttäriä, jotka mesileipiä leiposivat, ei ole olemassa!"
Kaikkein hulluimmin kävi kuninkaalle kolmannen luona, hänen, joka kumminkin oli kaunein ja älykkäin. Sillä hän ei antanut kuninkaalle edes aikaa kysymiseen, vaan kysyi itse, josko hän taisi huuliharppua soittaa. Ja kun kuningas vastasi tähän kieltävästi, antoi hän hänelle rukkaset ja tuumasi, että se pahoitti häntä kovin. Muutoin oli hän hänelle mieleen, mutta hän kuuli niin tavattoman mielellään huuliharppua soitettavan ja oli päättänyt ottaa vaan sen miehekseen, joka taisi tätä soittokonetta soittaa.
Silloin ajoi kuningas ministereineen takaisin kotiin ja kun hän astui vaunustaan, sanoi hän alakuloisena: "Siitä siis ei tullutkaan mitään!"
Mutta kuninkaalla täytyy välttämättömästi olla kuningatar ja pitemmän ajan kuluttua kutsutti hän vielä kerran ministerin luokseen ja selitti hänelle, että hän oli luopunut toiveistaan löytää sellaista kuninkaantytärtä, joka taisi mesileipiä leipoa, ja että hän oli päättänyt ottaa vaimokseen sen prinsessan, jonka luona he edellisellä kerralla ensinnä olivat olleet. "Hän se on, joka osaa leipoa noita pieniä mantelileivoksia", lisäsi hän. "Mene hänen luokseen ja kysy, tahtooko hän tulla vaimokseni."
Seuraavana päivänä tuli ministeri takaisin ja kertoi, että tuo kuninkaantytär ei enää ollut saatavissa. Hän oli mennyt naimisiin sen maan kuninkaalle, missä pippuri kasvaa.
"Noh, mene sen toisen prinsessan luo!" Mutta ministeri tuli nytkin tyhjin toimin takaisin: vanha kuningas oli sanonut, että asia pahoittaa häntä sanomattomasti, mutta että hänen tyttärensä oli valitettavasti kuollut eikä hän siis voinut häntä antaa.
Silloin mietti kuningas kauvan aikaa, mutta koskapa hän välttämättömästi tahtoi saada kuningattaren, niin käski hän ministerin matkustaa vielä kolmannenkin kuninkaantyttären luo, ehken oli hän sillä välin muuttanut mieltään. Ja ministerin täytyi totella, vaikka hänellä oli hyvin vähän halua siihen, ja vaikka hänen vaimonsa sanoi, että se nyt varmaan oli joutavaa. Kuningas odotti huolestuneena hänen takaisintuloaan. Sillä hän ajatteli prinsessan tekemää kysymystä, mitä huuliharpun soittamiseen tuli, ja tämä muisto kiusasi häntä.
Kolmas prinsessa otti kumminkin ministerin hyvin ystävällisesti vastaan ja sanoi hänelle, että oikeastaan oli hän vakaasti päättänyt ottaa ainoastaan sen miehekseen, joka taisi huuliharppua soittaa. Mutta olihan sekin hänen nuoruudenunelmiaan! Hän huomasi, ettei tämä hänen toivomuksensa voisi toteutua ja kun kuningas muutoin oli hyvin hänelle mieleen, niin tahtoi hän ottaa hänet miehekseen.
Silloin ajoi ministeri takaisin sen mitä hevoset vaan juosta jaksoivat ja kuningas syleili häntä ja antoi hänelle Hännystelijä-ritariston suuren tähden kaulassa kannettavaksi. Monivärisiä lippuja ripustettiin kaikkiin paikkoihin kaupungille, köynnöksiä kadun yli toisesta talosta toiseen, ja häitä vietettiin niin muhkeasti, etteivät ihmiset kahteen viikkoon tietäneet mistään muusta puhuakkaan.
Mutta kuningas ja kuningatar elivät iloiten ja riemuiten kokonaisen vuoden, kuningas oli tykkönään unhoittanut mesileivät ja kuningatar samaten huuliharpun.