Kuningattaresta joka ei osannut mesileipiä leipoa ja kuninkaasta, joka ei tainnut huuliharppua soittaa
Makeanmaan kuningas, joka jo muutama vuosi sitten oli ehtinyt parhaimpaan ikäänsä, oli juuri noussut nukkumasta ja istui paitasillaan tuolilla, vuoteensa vieressä. Hänen edessään seisoi hänen hoviministerinsä ja ojensi hänelle hänen sukkansa, joista toisella oli iso reikä kantapäässä. Mutta vaikka ministeri oli hyvin huolellisesti kääntänyt sukat niin, ettei kuningas huomaisi reikää, ja vaikka kuningas muutoin huolehti enemmän kauniista saappaista kuin eheistä sukista, ei reikä tällä kertaa jäänyt hänen kuninkaalliselta tarkkanäköisyydeltään huomaamatta. Kauhistuen otti hän sukan ministeriltä, pisti etusormensa reijästä niin, että se näkyi niveltä myöten, ja sanoi huoaisten:
"Mitä se minua auttaa, että olen kuningas, kun minulla ei ole kuningatarta! Mitä sanoisit, jos ottaisin itselleni vaimon?"
"Majesteettinne", vastasi ministeri, "se on ylevä aate, aatos joka varmaan olisi minussakin suurimmassa alamaisuudessa herännyt, ellen olisi itsessäni tuntenut, että Teidän Majesteettinne itse kaikissa tapauksissa oli suvaitseva lausua sen tänä päivänä!"
"Hyvä!" vastasi kuningas, "mutta luuletteko, että minun on niin helppo löytää vaimo, joka sopii minulle?"
"Hyh!" sanoi ministeri. "Kymmenen, niin varmaan kuin yhdenkin!"
"Älä unhoita, että minulla on suuret vaatimukset. Jos mieli jonkun kuninkaantyttären olla minulle mieliksi, niin täytyy hänen olla älykäs ja kaunis! Jaompa siinä vielä eräs seikka, johon kiinnitän erittäin suurta huomiota: sinä tiedät kuinka mielelläni minä syön mesileipiä. Koko minun valtakunnassani ei ole ainoatakaan ihmistä, joka osaa niitä leipoa, ei ainakaan niinkuin niitä pitäisi leipoa, ei liian koviksi eikä liioin pehmeiksikään, vaan murakoiksi: hänen täytyy välttämättömästi osata mesileipiä leipoa."
Kun ministeri kuuli tämän valtasi, hänet suuri pelko. Mutta hän karaisihe ja vastasi: "Kuningas, semmoinen kuin Teidän Majesteettinne on, on epäilemättä löytävä semmoisenkin prinsessan, joka osaa leipoa mesileipiä."
"Noh niin, silloinpa tahdomme yhdessä tiedustella", virkkoi siihen kuningas ja vieläpä samana päivänä alkoi hän kiertomatkansa niitten erinäisten naapuriensa luo, joilla hän tiesi olevan naimaikäisiä prinsessoja. Mutta näitä kaikkia olikin vaan kolme, jotka olivat samalla niin älykkäitä ja kauniita, että he olivat kuninkaan mielenmukaisia eikä yksikään heistä osannut leipoa mesileipiä.
"Mesileipiä en todellakaan osaa leipoa", sanoi ensimmäinen näistä, kun kuningas tätä asiaa häneltä tiedusteli, "mutta kyllä pieniä, sievoisia mantelileivoksia. Etkö tyydy semmoisiin?" "En", vastasi kuningas, "mesileipiä niiden olla täytyy!"