Silloin kiitti Uni-Jaakko sydämmellisesti ja sanoi: "Rakas kuningas, koskapa sinä olet niin tavattoman hyvä, niin uskaltanen vieläkin jotain pyytää. Näetkös, kuninkaantytär minulla nyt kyllä on, mutta minulta puuttuu yhä edelleen kuningaskunta, ja onhan se aivan mahdotonta, että kuninkaantytär voisi olla valtakuntaansa vailla. Etkö voi minulle semmoista hankkia, olkoonpa se sitten kuinka pieni tahansa?"
Siihen vastasi kuningas. "Näkyväisiä kuningaskuntia, ei minulla tosiaankaan ole annettavissa, mutta kyllä näkymättömiä ja näistä olet saava yhden, isoimpia ja ihanimpia mitä minulla vielä on."
Silloin kysyi Uni-Jaakko, millainen tuo näkymätön kuningaskunta onkaan; kuningaspa vaan viittasi salamyhkää siihen, että hän kyllä oli oppiva sen tietämään, että hän oli vielä kerran ihmettelevä sen komeutta ja ihanuutta.
"Onhan", sanoi hän, "tavallisilla, näkyväisillä kuningaskunnilla myös ikävät puolensa. Sinä olet esimerkiksi tavallisen valtakunnan kuningas ja varhain aamulla astuu ministeri vuoteesi ääreen ja virkkaa: Majesteettinne, minä tarvitsen tuhat markkaa valtakunnan menoihin. Sinä avaat valtionkassakaapin etkä löydä sieltä penniäkään! Mitä sinä silloin teet? Tahi toisekseen: sinua vastaan käydään sotaa, ja se toinen kuningas, joka on voittanut sinut nai sinun prinsessasi, vaan sinut sulkee hän tyrmään. Semmoista ei näkymättömässä kuningaskunnassa voi tapahtua!"
"Mutta jos me emme sitä näe", kysyi Uni-Jaakko yhä vaan hiukan huolissaan, "mitä hyötyä meillä sitten onkaan koko kuningaskunnastamme?"
"Voi sinua kummallista ihmistä", sanoi kuningas siihen ja nosti etusormensa otsalleen, "sinä ja prinsessasi, te sen kyllä näette! Te näette hyvinkin ne linnat ja puutarhat, niityt ja metsät, jotka valtakuntaanne kuuluvat! Te asutte siinä, käytte kävelemässä siinä ja voitte sille tehdä mitä vaan haluatte, ainoastaan muut ihmiset eivät sitä näe."
Silloin ihastui Uni-Jaakko suuresti, sillä hän oli jo ruvennut pelkäämään, että ihmiset hänen kylässään ehken katsoivat kierosti häneen, jos hän tulisi prinsessoineen takaisin kotiinsa ja hänestä tulisi kuningas. Hyvin liikutettuna sanoi hän jäähyväiset unien kuninkaalle, nousi prinsessan kanssa nuot viisisataa porrasaskelta ylöspäin, otti hopeisen harson hänen päästään ja heitti sen alas. Sitten tahtoi hän sulkea laskuoven, mutta se oli hyvin raskas. Hän ei voinut sitä pidättää, vaan antoi sen pudota. Silloin syntyi siitä niin kova paukahdus, kuin jos olisi yht'aikaa laukaissut monta tykkiä, ja hän meni hetkeksi tainnuksiin. Kun hän taas tointui, istui hän oman tupansa edustalla vanhalla myllynkivellään ja hänen vieressään prinsessa, ja hän oli lihaa ja verta kuten tavallinen ihminen. Tämä piti häntä kädestä, hyväili sitä ja sanoi: "Sinä oma rakas tuhmeliinini, etkö ole uskaltanut näin pitkään aikaan sanoa kuinka sinä minua rakastat? Oletko sinä pelännyt minua?"
Ja kuu nousi taivaalle ja valaisi joen, aallot laulaen loiskivat rantaa vastaan ja metsä humisi; mutta he vaan yhäti siinä istuivat ja pakinoivat. Silloin oli kuin jos äkkiä pieni musta pilvi olisi pimentänyt kuun, ja samassa putosi jotain, ikäänkuin iso moninkerroin taitettu huivi, heidän jalkainsa juureen. Ja sitten paistoi taasen kuu täydeltä terältä. He nostivat huivin maasta ja rupesivat sitä levittämään. Mutta se oli hyvin hieno ja taitettu niin moneen sataan kertaan, että he tarvitsivat pitkän aikaa siihen. Kun he lopullisesti olivat saaneet sen täydellisesti levitetyksi oli se kuni iso kartta. Keskessä juoksi joki ja molemmin puolin oli kaupunkeja, metsiä ja järviä. Silloin huomasivat he, että se oli kokonainen kuningaskunta ja että hyvä unienkuningas oli antanut sen taivaasta heille pudota. Ja kun he nyt tarkastivat pientä tupaansa oli se muuttunut ihmeelliseksi linnaksi, jossa oli lasiset portaat, marmori kiviset seinämät, samettiset seinäverhot ja sinihuippuiset solakat tornit. Nyt koettivat he tointua ja menivät linnaan ja kun he astuivat sisään olivat jo heidän alamaisensa koolla ja kumarsivat syvään. Rummut pärisivät ja torvet kaikuivat ja nuoret jalosukuiset pojat kävivät heidän edellään ja siroittelivat kukkia heidän tielleen. Niin oli heistä nyt tullut kuningas ja kuningatar.
Mutta seuraavana aamuna levisi kuin kulovalkea kylään tieto siitä, että Uni-Jaakko oli palannut kotiin ja että hän oli tuonut nuoren vaimon muassaan. "Hän nyt oikein typerä lieneekin", sanoivat ihmiset. "Minä olen hänet jo varhain tänä aamuna nähnytkin, kun menin metsään", ehätti eräs talonpoika sanomaan. "Hän seisoi miehensä kanssa oven suussa. Ei hän sen kummempi ole, tavallinen ihminen vaan, pieni ja hento. Ja jokseenkin köyhästi puettu hän myöskin oli. Mikähän siitä lopultakin tullee! Miehellä ei ole mitään rikkautta ja tuskinpa toisellakaan mitään lienee!"
Niin juorusivat nuo tuhmat ihmiset, sillä he eivät voineet nähdä, että hän oli kuninkaantytär. Eivätkä he tuhmuudessaan huomanneet, että pieni tupa oli muuttunut isoksi, ihmeelliseksi linnaksi, sillä olihan se näkymätön kuningaskunta, joka oli Uni-Jaakolle taivaasta pudonnut. Siitäpä syystä hän ei noista tuhmista ihmisistä välittänytkään, vaan eli muhkeasti ja tyytyväisenä kuningaskunnassaan rakkaan prinsessansa parissa. Ja hän sai kuusi lasta, jotka olivat toinen toistansa kauniimmat ja he olivat pelkkiä prinssejä ja prinsessoja. Mutt'ei kukaan kylässä tietänyt siitä niin mitään, sillä sen asukkaat olivat aivan jokapäiväisiä ihmisiä, jotka olivat ihan liian yksinkertaisia sitä huomatakseen.