Sitten kohosi kotka korkealle ilmaan, liiteli vielä kauvan aikaa suuria kierroksia tehden talonpojan kohdalla ja kiiti sitten kuin nuoli itää kohden.
Talonpoika otti sormuksen, pisti sen sormeensa ja läksi paluumatkalle. Kun tuli, ilta saapui hän erääseen kaupunkiin. Seisoi siellä kultaseppä puodissansa ja hänellä oli paljon kallisarvoisia sormuksia kaupan. Silloin näytti talonpoika hänelle sormuksensa ja kysyi, minkä arvoinen se mahtoi olla. "Eipä sillä juuri ole arvoa niin nimeksikään", vastasi kultaseppä. Silloin purskahti talonpoika äänekkääseen nauruun ja kertoi kultasepälle, että se olikin ihmesormus ja enemmän arvoinen kuin kaikki hänen sormuksensa yhteensä. Mutta kultaseppä oli viekas, keinotteleva mies. Hän kutsui talonpojan luokseen yötä viettämään ja sanoi:
"Sinun tapaisen miehen ja sellaisen kallisarvoisen kalun majoittaminen tuottaa onnea; jää minun luokseni!"
Hän kestitsi häntä mitä vieraanvaraisimmin viinillä ja makeilla sanoilla ja kun tämä yöllä nukkui, otti hän toisen huomaamatta sormuksen hänen sormestaan ja pani aivan tavallisen sormuksen sen sijaan. Seuraavana aamuna voi kultaseppä tuskin odottaa, kunnes talonpoika oli lähtenyt matkaansa. Hän herätti hänet jo aamun koittaessa ja sanoi: "Sinulla on pitkä matka. On parempi, että laittaudut jo varhain matkallesi."
Niin pian kun talonpoika oli lähtenyt tiehensä, meni hän kiireimmän kautta huoneeseensa, kiersi oven lukkoon, asettui keskelle huonettaan, kiersi sormusta ja huudahti: "Tahdon heti paikalla saada satatuhatta markkaa!"
Tuskin oli hän saanut tämän sanotuksi, niin alkoi sataa kovia, kiiltäviä markankappaleita niinkuin olisi saavista kaatanut ja markat iskivät häntä päähän, olkapäihin ja käsivarsiin. Hän alkoi surkeasti huutaa ja yritti juosta ovesta ulos, mutta ennenkun hän ehti avata sen, kaatui hän verissään lattialle. Mutta rahasade ei lakannut ja kohta murtui lattia painon alta ja kultaseppä rahoineen putosi suin päin syvään kellariin. Sitten satoi markkoja yhä edelleen, kunnes lukumäärä oli täysi ja lopulta makasi kultaseppä kuolleena kellarissaan suurine rahoineen. Melun houkuttelemina riensivät naapurit paikalle ja kun he löysivät kultasepän kuolleena rahaläjän alta sanoivat he: "Ompa se kumminkin kova onnen sattuma, kun kerrankin rahan siunausta noin tulvimalla tulee." Sitten tulivat perillisetkin ja jakoivat saaliin keskenään.
Sillä välin kulki talonpoika tyytyväisenä kotiinsa ja sinne tultuaan näytti hän sormuksen vaimolleen. "Nyt ei meiltä enää voi puuttua mitään, rakas vaimoni", sanoi hän. "Olemme saaneet onnesta kiinni. Tahdomme vaan oikein visusti punnita, mitä itsellemme toivoisimme."
Mutta vaimo tiesi paikalla hyvän neuvon. "Mitä sinä siitä tuumit", sanoi hän, "jos toivoisimme itsellemme hiukan enemmän peltomaata? Meillähän on sitä niin vähäsen. Tuolla ulottuu vieras palsta peltoimme keskeen: sen toivomme itsellemme."
"Sepähän nyt kannattaisi", sanoi mies. "Kunhan vaan teemme vuoden ajan uutterasti työtä ja meitä onni suosii, niin voimme sen ehken ostaa." Sitten tekivät mies ja vaimo vuoden ajan työtä oikein voimainsa takaa eivätkä he koskaan ennen olleet saaneet niin runsasta satoa ja nyt voivat he ostaa palstan ja heillä oli sittenkin vähän rahaakin tähteenä. "Näetkös", sanoi mies, "meillä on palstamme ja yhä vielä toivomisen varaa."
Silloin tuumi vaimo, että olisippa hyvä, jos he toivoisivat itselleen vielä yhden lehmän ja yhden hevosen lisäksi. "Vaimo", vastasi mies, helistellen tähteenä olevia rahoja housuntaskussaan, "miksikä hukkaisimme toivomustamme semmoiseen vähäpätöiseen asiaan. Lehmän ja hevosen saamme muutenkin."