Ja aivan oikein, vieläkin vuoden kuluttua olivat he ansainneet sekä lehmän että hevosen. Silloin hykerteli mies tyytyväisenä kämmeniään ja sanoi: "Olemme taasen säästäneet toivomuksemme koko vuoden ajan ja kumminkin saaneet kaiken sen mitä toivoimme. Ompas meillä onnea!" Mutta vaimo koki nyt todenteolla taivuttaa miestään toivomusta lausumaan.
"Minä en enää sinua tunne samaksi ihmiseksi", virkkoi hän. "Ennen sinä aina valittelit ja säälittelihet ja toivoit itsellesi jos jotakin, ja nyt kun voit sen saada, jota tahdot, niin vaivaat ja kiusaat itseäsi, olet kaikkeen tyytyväinen ja annat parhaimpain vuosien mennä hukkaan. Voisit olla kuningas, keisari, kreivi tahi rikas talonisäntä, kaikki arkkusi voisivat olla rahoja täynnä — etkä voi päästä selville siitä, mitä tahtoisit valita."
"Ole nyt kiusaamatta ja hätilöimättä", vastasi talonpoika. "Me olemme kumpaisetkin vielä nuoria ja elämä on pitkä. Sormuksessa on vaan yhden ainoan toivomuksen varaa ja se on pian kulutettu. Puuttuuko meiltä sitten mitään? Emmekö ole sormuksen saatuamme vaurastuneet niin, että koko maailma sitä kummastelee? Ole siis järkevä. Voithan sinä aina sillä välin miettiä, mitä voisimme itsellemme toivoa."
Siihen jäi asia sillä kertaa. Mutta oli todellakin kuin jos sormus olisi tuonut mukanaan runsasta siunausta, sillä aitat ja kammiot tulivat vuosi vuodelta yhä enemmän täyteen ja muutamain vuosien kuluttua oli pienestä köyhästä talonpojasta tullut rikas ja mahtava talonisäntä, joka päivät pitkään aherti renkineen, ikäänkuin jos hän olisi tahtonut työllään ansaita koko maailman, mutta joka iltakellon soitua mukavasti ja tyytyväisenä istui talonovensa edustalla ja vastasi ihmisten tervehdyksiin, kun he toivottivat hänelle hyvää iltaa.
Niin kului vuosi vuoden jälkeen. Silloin tällöin, kun he olivat kahden kesken eikä kukaan voinut sitä kuulla, muistutti kyllä vaimo miestään sormuksen olemassaolosta ja teki hänelle jos minkälaisia ehdoituksia. Mutta kun mies joka kerran vastasi, että heillä oli vielä ylenkyllin aikaa ja että paras osa tulee aina viimeiseksi, niin teki hän sitä yhä harvemmin, ja lopulta tuskin tapahtuikaan, että he olisivat sormuksesta puhuneet. Tosin kyllä kiersi talonpoika itse sormustaan ainakin parikymmentä kertaa päivän kuluessa, mutta hän kavahti toivomusta lausuakseen.
Jo kaksikymmentä, kolmekymmentä vuotta oli kulunut ja talonpoika ja hänen vaimonsa olivat tulleet vanhoiksi ja valkohapsisiksi, mutta toivomus oli yhä vaan lausumatta. Silloin osoitti Jumala heille armoansa ja antoi heidän kummankin samana yönä nukkua kuoleman uneen.
Lapset ja lapsenlapset seisoivat kumpaisenkin ruumisarkun ympärillä ja itkivät, ja kun eräs heistä aikoi ottaa sormuksen säilyttääkseen sitä muistona, sanoi vanhin poika:
"Anna isän viedä sormus mukanaan hautaan. Koko elinaikanaan on hänellä ollut oma salaisuutensa sormuksessa. Se kai on jokin rakas muistolahja. Äitikin katseli sormusta niin usein; eiköhän hän vaan liene nuorra ollessaan lahjoittanut sen isälle."
Niin tapahtui, että vanha talonpoika haudattiin sormuksineen, joka oli olevinaan ihmesormus, mutta ei sitä ollutkaan ja joka kumminkin oli tuonut niin paljon onnea taloon, kuin vaan ihminen voi itselleen toivoa. Sillä oikealla ja väärällä on aina oma suuri eronsa; ja huono ase hyvässä kädessä on aina enemmän arvoinen, kuin hyvä ase huonommassa.
Heino suossa