"Poikamme on aika metsästäjä", sanoi vanha kuningas. "Hän ratsastaa joka päivä jousineen metsään. Mutta ei hän koskaan tuo mitään saalista mukanaan kotiin saakoon hän sitä sitten kuinka paljon tahansa, sillä hän lahjoittaa kaiken, minkä hän saa, köyhille. Hän on hyvin hyvä ihminen."
Niin sanoi vanha kuningas kuningattarelle. Mutta metsänkauriit ajattelivat aivan toisin. He eivät ollenkaan Heinoa pelänneet, sillä he tunsivat hänet jo kauvan aikaa ja tiesivät, ettei hän heille mitään pahaa tehnyt. Hänhän aina vaan ratsasti metsän läpi metsän toiseen rantaan ja tuolla metsänrannassa oli pieni tupa, jonka puut ja pensaat melkein tykkönään peittivät ja jonka akkunat ja ovet olivat muratin ja vuohilehden verhoomina. Mutta oven edustalla seisoi Sinisilmä ja kun hän näki kuninkaanpojan tulevan, loistivat hänen silmänsä kuni kaksi tähteä ja valaisivat hänen kasvonsa. —
Mutta Heino vaan ei tuonut mitään saalista kotiin ja tahtoi aina ratsastaa yksinään, ja jos hänen isänsä ratsasti hänen mukanaan, niin he eivät tavanneet yhtäkään otusta. Silloin vanha kuningas huomasi, että Heinon metsästysretkillä oli jokin erikoinen tarkoitus. Hän antoi erään palvelijan salaa hiipiä hänen jäljissään ja tämä kertoi kaiken. Silloin nousivat veret hänen päähänsä ja hän vihastui kovin, sillä Heino oli hänen ainoa poikansa ja hänellä oli aikomus naittaa hänet erään mahtavan kuninkaan tyttären kanssa. Hän kutsutti sentähden luokseen kaksi metsästäjää, näytti heille ison kultamöykyn, joka oli yhtä iso kuin heidän päänsä ja lupasi lahjoittaa sen heille, jos he vaan Sinisilmän tappaisivat.
Mutta Sinisilmällä oli lumivalkoinen kyyhkynen, joka joka päivä istui metsän korkeimmassa puussa ja tähysteli kuninkaan kartanoon päin. Kun Heino nousi ratsunsa selkään tullakseen Sinisilmän luo, lensi se nopeasti hänen edellään räpäytti siivillään ikkunaan ja huusi:
"Kuuluu risukosta rapse, Ratsun kavioiden kapse, Sinisilmä, sulhosi Sieltä varmaan saapuvi!"
Silloin asettui Sinisilmä tupansa oven edustalle ja odotti, kunnes Heino tuli.
Kun nyt kyyhkynen illan tullessa näki kummankin metsästäjän hiipivän metsään, aavisti se pahaa. Se lensi nopeasti linnaan, Heinon ikkunalle ja räpäytteli siivillään ikkunanruutuihin, kunnes tämä tuli avaamaan ikkunan, ja kertoi sitten hänelle kaikki tyyni. Hurjaa vauhtia hyökkäsi Heino metsään ja kun hän saapui pimeälle tuvalle olivat jo metsästäjät nuorilla sitoneet Sinisilmän ja neuvottelivat nyt, miten he hänet tappaisivat. Silloin sivalsi Heino heidän päänsä poikki, kantoi ne kotiin ja asetti ne isänsä huoneen kynnykselle.
Vanha kuningas ei voinut koko yönä nukkua, vaan kuuli alituiseen hiljaista vaikeroimista ja ähkimistä ovensa takaa. Kun aamu koitti, nousi hän ylös ja katsahti syytä tähän. Siinä oli kynnyksellä kummankin metsästäjän pää ja niiden välissä Heinon kirjoittama kirje, jossa hän sanoi, ettei hän enää huolinut ei isästä eikä äidistä ja että hän tahtoi jok'ikisen yön nukkua Sinisilmän kynnyksellä paljastettu miekka kainalossa. Joka vaan tulisi Sinisilmälle pahaa tekemään, häneltä oli hän sivaltava pään poikki, samoin kuin hän oli tehnyt kummallekin metsästäjälle, olipa hän vaikka kuningas itse.
Kun vanha kuningas oli tämän lukenut, hämmästyi hän kovin. Hän meni kuningattaren luo ja kertoi hänelle kaiken. Mutta tämä torui häntä siitä, että hän oli tahtonut tappaa Sinisilmän, ja sanoi: "Sinä olet pilannut koko asian. Kuka nyt aina kaikki tappaa tahtoo. Te miehet, te olette tyhmiä, niin toinen kuin toinenkin! Teillä ei muuta neuvoa ole kuin: joko taipua tahi murtua. Tänäänkin olen pesijältä saanut kuusi sinun paitaasi ja kaikista kuudesta ovat kaulussidenauhat poissa. Missä ne ovat? Sinä olet ne tietystikin riuhtaissut poikki, koskapa olit sitonut ne umpisolmuun, sen sijaan että olisit ne kärsivällisesti aukaissut. Ja Heino on aivan sinun kaltaisesi. Nyt minun täytyy saattaa kaikki entiselleen!"
"Noh niin, niin", vastasi kuningas, joka kai huomasi, että kuningatar oli oikeassa, "olehan nyt tyyni äläkä toru; ei asia siitä parane."