Ranskalais-saksalaisessa sodassa vv. 1870-1871 seurasi hän ylimmäisenä kenttälääkärinä saksalaista sotajoukkoa Ranskaan ja Pariisin. Pitkällisen piirityksen aikana kirjoitti hän ikävinä puhdehetkinä nämät sievät sadut, jotka hän ensin kirjeinä lähetti lapsilleen. Rauhan palattua julkaisi hän ne ystäviensä hartaista kehoituksista nimellä: "Unelmia ranskalaisten kamiinien ääressä" (Träumereien an französischen Kaminen), jo siten muistuttaen niitä olosuhteita, joiden vallitessa ne olivat syntyneet.
Ensimmäinen painos ilmestyi v. 1871; vuonna 1894 oli niitä Saksassa painettu kokonaista 24 painosta ja sillä välin käännetty toisillekin kielille, kuten esim. ruotsiksi v. 1881. Näiltä ajoin on allekirjoittanut yhä muistanut etevän tiedemiehen satujen muotoon puettuja pikku kertomuksia, ja tarjotessaan valikoiman Leanderin satuja suomalaiselle yleisölle, toivoo hän, että ne tässäkin asussa saavuttavat ystäviä pienokaisten keskuudessa.
Suomentaja.
Ihmeelliset urut
Kauvan, kauvan aikaa sitten eli kerran nuori, taitava urkujenrakentaja, joka oli tehnyt monet urut, joista viimeiset aina olivat edellisiä paremmat. Vihdoin teki hän kerran urut, jotka olivat rakenteeltaan niin ihmeelliset, että ne alkoivat soida itsestään, kun kirkkoon astui Jumalalle otollinen morsiuspari. Kun hän oli saanut nämä urut valmiiksi, rupesi hän hakemaan itselleen morsianta, valitsi sitten hurskaimman ja kauneimman maansa tyttären ja laitatti omia häitään. Mutta kun hän morsiamineen astui kirkon kynnyksen yli, ja häntä seurasivat hänen ystävänsä ja sukulaisensa pitkässä jonossa, kullakin kukkaiskimppu kädessä, oli hänen sydämensä ylpeyttä ja kunnianhimoa täynnä. Ei hän ajatellut morsiantansa eikä Jumalaa, vaan sitä ainoastaan, että hän oli ylen taitava mestari, jonka teon vertaista ei kukaan taitaisi luoda, ja että kaikki ihmiset tulisivat kummastelemaan ja ihmettelemään häntä, kun urut alkaisivat itsestään soida. Niin astui hän kauniine morsiamineen kirkkoon — mutta urut olivat ääneti. Se pahoitti kovin urkujenrakentajan mieltä, sillä hän luuli ylpeydessään, että vika oli ainoastaan hänen morsiamessaan ja ettei tämä ollut hänelle uskollinen. Hän ei koko päivään puhunut sanaakaan hänen kanssaan, pauloitti salaa reppunsa ja läksi matkaansa. Kun hän sitten oli kulkenut kauas pois, monen sadan peninkulman päähän, asettui hän vihdoin vieraaseen maahan, jossa ei kukaan häntä tuntenut eikä kukaan hänestä välittänyt. Siellä eli hän yksinänsä kymmenen pitkää vuotta; silloin tuli hänen sanomattoman ikävä kotiin, hyljätyn morsiamensa luo. Hänen täytyi yhä vaan ajatella, kuinka hurskas ja kaunis hänen morsiamensa oli ollut ja miten hän oli hänet häijysti hyljännyt. Tehtyään turhaan kaiken, minkä taisi, tukehuttaakseen ikäväänsä, päätti hän palata kotiin pyytämään morsiameltaan anteeksi. Hän kulki päivät ja yöt, niin että hänen jalkopohjansa tulivat vereslihalle ja kuta lähemmä kotiseutuaan hän tuli, sitä kovemmaksi kävi hänen kaihonsa ja sitä suuremmaksi hänen pelkonsa, ettei hänen morsiamensa enää pitäisi hänestä yhtä paljon eikä enää olisi hänelle yhtä ystävällinen kuin ennen. Vihdoin näki hän synnyinkaupunkinsa tornien kaukana auringonpaisteessa kimaltelevan. Silloin rupesi hän juoksemaan minkä jaksoi, niin että ihmiset hänen takanaan puistelivat hänelle päätään ja sanoivat: "Hän on joko hullu tai hän on varastanut." Mutta kun hän astui kaupungin portista sisään, tuli häntä vastaan pitkä hautajaissaatto. Ruumisarkun perässä kulki joukko ihmisiä, jotka itkivät. "Ketä te hyvät ihmiset hautaan viette, kun noin itkette?" "Urkujenrakentajan kaunista vaimoa, jonka hänen häijy miehensä on hyljännyt. Hän on osoittanut niin paljon hyvyyttä ja rakkautta, että me tahdomme haudata hänet kirkkoon." Kun hän tämän kuuli, niin hän ei virkkanut sanaakaan, vaan kulki ääneti kumarassa päin ruumisarkun vieressä avustaen sen kantajia. Ei kukaan tuntenut häntä; mutta kun he yhä vaan kuulivat hänen nyyhkyttävän ja itkevän, niin ei kukaan häirinnyt häntä, sillä he ajattelivat: varmaan on hänkin niitä monia köyhiä raukkoja, joille vainaja on hyvää tehnyt. Niin tuli saattokulkue kirkolle ja kun kantajat astuivat kirkonkynnyksen yli, alkoivat urut itsestään soida, niin ihanasti, ettei kukaan ollut kuullut urkuja niin ihanasti soitettavan. He asettivat ruumisarkun alttarin eteen ja urkujenrakentaja nojautui ääneti lähellä olevaa pilaria vastaan ja kuunteli säveliä, jotka paisuivat yhä mahtavammiksi, niin mahtaviksi, että kirkko tärisi perustuksiaan myöten. Hänen silmänsä painuivat umpeen, sillä hän oli hyvin väsynyt pitkästä matkastaan; mutta hänen sydämensä riemuitsi, sillä hän tiesi, että Jumala oli antanut hänelle anteeksi, ja kun urkujen viimeinen sävel hälveni, silloin kaatui hän kuolleena kiviselle lattialle. Silloin nostivat ihmiset hänet ylös, ja kun he huomasivat, kuka hän oli, avasivat he ruumisarkun ja asettivat hänet hänen morsiamensa viereen. Ja kun he panivat arkun kantta kiinni, alkoivat urut taasen aivan hiljaa soida. Sitten vaikenivat ne taas eivätkä koskaan ole sen koommin itsestään soineet.
Sydänkäpynen
Kaupunginportin ulkopuolella, juuri niityn laidassa, oli talo. Siinä asui mies ja vaimo eikä heillä ollut kuin yksi ainoa lapsi, aivan pieni tyttö. Häntä kutsuivat he Sydänkäpyseksi. Hän oli rakastettava, hilpeä pieni palleroinen, vikkelä kuin kärppä. Eräänä aamuna varhain menee äiti keittiöön maitoa noutamaan: silloin nousee pieni palleroinen vuoteeltaan ja asettuu paitasillaan oven suuhun. Oli ihmeellisen ihana kesäaamu ja siinä ovensuussa seistessään ajattelee hän näin: "Ehken huomenna sataa; silloin on parempi, että tänään lähdet kävelemään." Eipä aikaakaan niin hän jo lähtee menemään, hän juoksee talon taakse niitylle ja niityltä pensaikkoon. Kun hän tulee kohti pensaikkoa puistavat pajut totisina varpujaan hänelle ja huutavat:
"Mitäs tämä hessu, Pikku paitaressu, Joll' on sukka toinen vaan? Se jos sattuu hukkumaan, Palellappa alkaa Silloin pientä jalkaa, Juokse kotiin joutuisaan Sukat, kengät noutamaan."
Mutta hän ei kuulekkaan, vaan juoksee pensaikkoon ja pensaikosta päästyään tulee hän lammikolle. Siinä on ankka kokonainen liuta poikasia mukanaan, jotka kaikki ovat kullankellertäviä kuni munan keltuainen, ja alkaa karkeasti rääkättää; sitten juoksee hän Sydänkäpystä vastaan, avaa nokkansa selko selälleen ja on olevinaan kuin jos se tahtoisi syödä hänet. Mutta Sydänkäpynen ei pelkää, vaan kulkee suoraan häntä kohti ja sanoo:
"Eikös kaakatus jo piisaa, Sinä sorsa Lörppöliisa?"