"Äh", sanoo ankka, "sinäkö se olitkin, Sydänkäpynen! Enhän ollut sinua tunteakkaan; älä vaan pane pahaksi! Et suinkaan, et sinä häiritse meitä. Noh, miten sinä oikeastaan voit? Miten sinun arvoisa isäsi ja arvoisa äitisi jaksavat? Olihan se toki hauskaa, että kerrankin tulet meitä tervehtimään. Sehän on meille suuri kunnia. Olethan sinä noussut ylös ani varhaan? Vai niin, tahdot kerrankin meidän lammikkoamme nähdä? Ihana seutu, eikö totta?"
Kun se on sanottavansa lörpötellyt, kysyy Sydänkäpynen: "Sanoppas ankka, mistä sinä olet saanut noin monta kanarialintua?"
"Kanarialintua?" toistaa ankka. "Noh, älähän toki, minun poikasiahan ne vaan ovat."
"Mutta nehän visertävät niin hienosti eikä niillä ole höyheniä, vaan ainoastaan untuvia! Mutta mitä sinun pienet kanarialinnut saavat syödäkseen?"
"Ne juovat kirkasta vettä ja syövät hienoa hiekkaa."
"Mutt'eiväthän ne mitenkään jaksa semmoisella ruualla kasvaa."
"Toki, toki", sanoo ankka, "hyvä Jumala siunaa heidän ruokansa; ja onhan hiekassa joskus pieni juuri ja vedessä mato tai simpsukka."
"Noh, eikö teillä olekkaan siltaa?" kysyy Sydänkäpynen edelleen.
"Ei", sanoo ankka, "siltaa ei meillä valitettavasti ole ollenkaan. Mutta jos sinä tahdot päästä lammikon yli, niin soudan minä sinut kernaasti toiselle puolen."
Sitten lähtee ankka uimaan, taittaa ison lumpeenlehden, asettaa Sydänkäpysen sille, ottaa pitkän varren suuhunsa ja vie Sydänkäpysen toiselle rannalle. Ja pienet ankanpoikaset uiskentelevat hilpeästi hänen ympärillään.