"Sulimmat kiitokseni, ankka!" sanoo Sydänkäpynen, kun hän on päässyt toiselle rannalle.
"Ei kestä", sanoo ankka. "Jos toistenkin minua tarvitset, olen nöyrin palvelijasi. Sano terveisiä vanhemmillesi. Hyvästi, hyvästi!"
Lammikon toisella puolen on taasen iso viheriä niitty; sitä lähtee Sydänkäpynen edelleen kävelemään. Eipä aikaakaan, niin näkee hän haikaran ja juoksee suoraan sitä kohti. "Hyvää huomenta, haikara", sanoo hän; "mitä sinä syötkään, joka on niin vihreänjuomuista ja joka niin somasti kurnuttaa?"
"Rimpuilevata", vastaa haikara, "rimpuilevata, Sydänkäpynen!"
"Anna minullekin vähäsen, minulla on nälkä!"
"Rimpuileva ei ole sinua varten", sanoo haikara, käy sitten puron rannalle, pistää pitkän nokkansa syvälle veteen Ja ottaa sieltä ensin kultaisen maljan täynnänsä maitoa ja sitten vehnäsen. Sitten nostaa hän toista siipeään ja pudottaa sieltä pussillisen makeisia. Sydänkäpynen ei kursaile, vaan istuutuu siihen syömään ja juomaan. Kun hän on kylläinen, sanoo hän:
"Kiitos kaunokainen Sulle haikarainen!"
Sitten juoksee hän edemmä. Eipä aikaakaan niin lentää liitelee siitä pieni sininen perhonen. "Pikku sinisiipi", sanoo silloin Sydänkäpynen, "emmekö rupea hippasille?" "Ruvetaan vaan", vastaa perhonen, "mutta sinä et saa kajota minuun, jott'en menettäisi kaunista, sinistä karvaani."
Nyt he ovat hippasilla avaralla niityllä, kunnes tulee ilta. Kun alkaa tulla hämärä, istuutuu Sydänkäpynen ja ajattelee, että nyt on aika levähtää, sitten mennään kotiin. Siinä istuessaan huomaa hän, että kaikki nurmen kukatkin ovat väsyksissä ja tahtovat nukkua. Pikku satakauno nyökyttää unisena päätänsä, ojentaa sitten itsensä suoraksi, katselee tuijottavin silmin ympärilleen, ja sitten se taas nyökäyttää päätänsä. Vieressä on päivänkakkara (ja varmaankin se oli hänen äitinsä) ja sanoo:
"Kaadut noin sä torkkuen Pikku satakaunonen!"