"Pane maata lapseni!" Ja satakauno kyyristyy kokoon ja nukkuu siihen. Pieni valkoinen huntu siirtyy silmille niin, että pitsit peittävät kasvot. Sitten nukkuu päivänkakkarakin.
Kun Sydänkäpynen näkee, että kaikki nukkuvat, painuvat hänenkin silmänsä umpeen. Siinä makaa hän nyt niityllä ja nukkuu ja sillä aikaa juoksee hänen äitinsä yhä vielä etsien häntä koko talosta, etsii ja itkee. Hän käy joka huoneessa ja tirkistää joka loukkoon, jokaisen sängyn ja portaittenkin alle. Sitten kulkee hän niitylle pensaikkoon asti ja pensaikon kautta lammikolle. Lammikon yli ei hän ole voinut päästä, ajattelee hän ja kulkee takaisin ja hakee vielä kerran kaikista sopista ja sopukoista, katsoo kaikkien sänkyjen ja portaittenkin alle. Tehtyään sen, lähtee hän taas niitylle, pensaikkoon ja lammikolle asti. Sitä tekee hän koko päivän ja kuta kauvemmin hän niin tekee, sitä enemmän hän itkee. Hänen miehensä juoksee sillä välin kaupungissa ja tiedustelee eikö kukaan ole Sydänkäpystä nähnyt.
Mutta kun oli tullut aivan pimeä, tuli eräs niistä kahdestatoista enkelistä, joiden joka ilta täytyy lentää yli koko maailman, katsomaan jos missään joku pieni lapsi on käynyt eksyksiin ja viemään sen takaisin äidilleen, viheriäiselle niityllekin. Kun se näki Sydänkäpysen siinä nukkuvan, nosti se hänet varovaisesti maasta häntä herättämättä ja lensi yli kaupungin nähdäkseen missä talossa vielä valkea tuikki. "Tuossa mahtanee se talo olla, johon hän kuuluu", sanoi enkeli, kun se näki Sydänkäpysen vanhempain talon, jonka arkihuoneen ikkunoista valo vielä tuikki. Salaa tirkisti hän ikkunasta sisään: siinä istuivat isä ja äiti vastatusten pienen pöydän ääressä ja itkivät, pitäen toisiaan pöydän alla käsistä kiinni. Silloin avasi hän aivan hiljaa ulko-oven, pani lapsen portaitten alle ja lensi pois.
Ja vanhemmat istuivat yhä vaan pöydän ääressä. Silloin nousi vaimo ylös, sytytti vielä kynttilän ja haki sen valossa vielä kerran kaikki sopet ja sopukat ja sängynalaiset.
"Vaimoni", sanoi mies surullisena, "olethan sinä jo niin usein turhaan tähystellyt soppeihin ja sopukoihin ja portaitten alle. Mene maata! Sydänkäpysemme kai on pudonnut lammikkoon ja hukkunut."
Mutta hänen vaimonsa ei kuunnellut, vaan etsi yhä edelleen ja kun hän valaisi portaitten alustaa, oli lapsi siinä nukkumassa. Silloin huudahti hän ilosta ääneensä niin, että mies kiiruhtain tuli juoksujalassa portaita alas. Lapsi käsivarrellaan tuli äiti riemuiten häntä vastaan.
"Missä se oli? Missä se oli?" huusi isä.
"Portaitten alla se oli ja nukkui", vastasi vaimo, "ja minä olen kumminkin tänäpänä niin useasti katsonut portaitten alle."
Silloin pudisti mies päätään ja sanoi: "Oikein eivät nämät asiat ole, äiti kulta; kiittäkäämme vaan Jumalaa, että meillä on Sydänkäpysemme jälleen!"
Näkymätön kuningaskunta