"Mitähän siinä mahtanee olla?" sanoi hän itsekseen, "tuollaisessa kyttyrässä täytynee kumminkin jotain olla."
Ja kesä kului loppuun ja kun tuli talvi oli pieni tyttönen käynyt yhä kalpeammaksi ja huonommaksi, niin ettei hän enää ollenkaan voinut kiivetä ikkunaan, vaan hänen täytyi alinomaa maata vuoteessaan. Ja eräänä yönä, siihen vuoden aikaan kun vuokot alkoivat työntää ensimmäistä vihantaa, tuli hänen vanha entinen hyvä äitinsä hänen luokseen ja kertoi hänelle, kuinka kultaista ja ihanaa taivaassa oli.
Seuraavana aamuna oli pieni tyttö kuollut.
"Älä itke, mieheni!" sanoi uusi äiti: "se oli parasta mikä saattoi lapsi raukalle tapahtua!" Ja mies ei vastannut sanaakaan, vaan nyykähytti äänetönnä päätänsä.
Mutta kun pieni tyttö oli haudassaan, tuli enkeli taivaasta lentäen isojen, lumivalkoisten siipien varassa, laskeusi haudan viereen ja koputti sille kuni ovelle. Kohta tuli pieni tyttö haudasta ja enkeli kertoi hänelle, että hän oli tullut viemään hänet taivaaseen hänen äitinsä luokse. Silloin kysyi pieni tyttö hiljaa, josko kyttyräselkäiset lapset myöskin pääsivät taivaaseen. Hän vaan ei voinut sitä mahdolliseksi ajatella, koskapa taivaassa oli niin kaunista ja muhkeaa.
Mutta enkeli vastasi: "Rakas lapsi kultani, ethän sinä enää olekkaan kyttyräselkäinen!" ja kosketti hänen selkäänsä valkoisella kädellään. Silloin putosi ilkeännäköinen kyttyrä pois kuni iso tyhjä kuori. Ja mitä oli sen sisässä?
Kaksi ihanaa, valkoista enkelinsiipeä! Ne hän levitti lentoon, ikäänkuin hän olisi aina lentää taitanut ja kiiti enkelin seurassa kautta kirkkaan auringonpaisteen kohti sinertävää taivasta. Mutta taivaan ylimmällä rannalla istui hänen entinen vanha äitinsä ja levitti hänelle sylinsä. Ja hän lensi suoraan siihen.
Lasten kasku
Se hautausmaa, jolla ne kaksi pientä lasta leikki, joista tänään tahdon teille kertoa, oli korkealla vihantavalla vuorenlaella. Kylä, johon se kuului, oli sekin korkealla, metsäisen laakson yläpuolella, niin että se usein peittyi pilviin, kun joku sinertävällä joella souti siitä ohitse. Mutta hautausmaa oli vielä kylääkin korkeammalla, niin että sen monet mustat ristit näyttivät ulottuvan taivaaseen asti. Ihmisten oli kuta kuinkin vaikeata kantaa kuolleensa kylästä hautausmaalle, sillä tie oli jyrkkä ja kivinen, kunnes päästiin sille viheriälle nurmikolle, jolla hautausmaa oli, mutta kumminkin tekivät he tämän. Sillä vuoriston asukkaat eivät voi laaksossa elää; siellä on heidän niin ahdasta ja masentavaa ollakseen, niinkuin meistä olo syvässä kellarissa tuntuisi — ja niin on vielä enemmän heidän kuolleittensa laita. Korkealle, vuorenlaelle täytyi heidät haudata, jotta he voisivat nähdä kauas yli maan ja mantereen ja laaksoon, missä laivat kulkevat.
Ihan eräässä hautausmaan kolkassa oli ihmisten unhoittama hauta. Sillä kasvoi vaan ruohoa ja ruohon puoleksi peittäminä pari valkoista tahi punasta nurmen kukkaa, joita ei kukaan ollut istuttanut. Sillä haudassa lepäsi vanha poikamies, jolla ei ollut ei vaimoa eikä lasta, eikä ylipäätään ketään joka olisi hänestä huolinut. Vierailta mailta oli hän tullut, mistä, sitä ei kukaan tietänyt. Joka aamu oli hän noussut vuoren laelle ja oli tuntimäärin siellä istunut. Mutta kohta oli hän kuollut ja hänet oli haudattu. Nimi oli hänellä myöskin tietysti ollut, mutta mikä se oli, ei sitä kenkään tiennyt, ei edes haudankaivajakaan. Kirkonkirjoihin oli vaan merkitty kolme ristiä ja niiden alla oli luettavana: "vanha muukalainen poikamies, kuoli niin ja niinmonentena päivänä Herran vuonna silloin ja silloin." —