"Ei", vastasi renki, "se on aivan mahdotonta. Joko — tahi!"
"Pitäkää listanne", sanoi silloin vanha vaimo hiukkasen mietittyään, "olen menettänyt kaiken halun mennä tuhmaan, vanhaan myllyynne!" ja hän läksi kotiinsa.
Mutta kun hän tuli sinne ja ihmiset kummissaan katsoivat häneen ja sanoivat: "Mutta Liisa-muori, Tehän tulette aivan yhtä vanhana takaisinkin kuin olitte sinne mennessänne! Myllystä kai ei olekaan taikaa?" — niin rykäisi hän ja vastasi: "Onhan sitä siinä kylläkin: mutta minä pelkäsin liian paljon ja mitäs sitten siitä lyhyestä lisäelämästä hyötyä olisikaan? Voi hyvä Jumala!"
Pieni kyttyräselkäinen tyttö
Oli kerran vaimo ja hänellä yksi ainoa pieni, tyttölapsi. Tämä oli niin pieni ja kalpea, aivan toisenlainen kuin muut lapset. Sillä kun vaimo meni hänen kanssaan kävelemään, niin jäivät ihmiset usein seisomaan, katsoivat hänen jälkeensä ja kuiskasivat jotain toisilleen. Jos silloin pieni tyttö kysyi äidiltään, minkätähden ihmiset niin kummastuneilta näyttivät, niin vastasi äiti joka kerta: "Koska sinulla on niin soman soma uusi mekko ylläsi." Siihen tyytyi pienokainen. Mutta kun he tulivat taas kotiin, niin nosti äiti tyttärensä syliinsä, suuteli häntä uudestaan ja yhä uudestaan ja sanoi: "Rakas, oma sydänkäpyseni, mitenhän sinun käynee kun kerran kuolen. Ei kukaan ihminen tiedä mikä rakastettava enkeli sinä olet; ei isäsikään!"
Jonkun ajan kuluttua sairastui äiti aivan äkkiä ja yhdeksäntenä päivänä kuoli hän. Silloin heittäysi pienen tytön isä aivan toivottomana kuolleen viereen ja vaati, että hänet haudattaisiin hänen vaimonsa kanssa yhdessä. Mutta hänen ystävänsä puhuivat hänen kanssaan ja lohduttivat häntä; silloin luopui hän aikeestaan ja vuoden kuluttua meni hän uusiin naimisiin toisen naisen kanssa, joka kyllä oli nuorempi, kauniimpi ja rikkaampi kuin hänen ensimmäinen vaimonsa, mutt'ei läheskään niin hyvä.
Pieni tyttö oli koko ajan, sen jälkeen kun hänen äitinsä oli kuollut, istunut aamusta iltaan huoneessaan, sen ikkunassa, sillä hänellä ei ollut ketään, joka olisi tahtonut mennä hänen kanssaan kävelemään. Hän oli tullut vieläkin kalpeammaksi, eikä ollut viimekuluneena vuonna kasvanut ollenkaan.
Kun uusi äiti nyt tuli taloon, ajatteli hän: "Nyt voit auringon kirkkaasti paistaessa mennä kävelemään kaupungin ulkopuolelle kauniita teitä myöten, joiden varsilla ihanat pensaat ja kukat kasvavat ja missä niin paljon hienosti puettuja ihmisiä tapaa." Sillä hän asui pienen, kapean kadun varrella, jonne aurinko vaan harvoin pääsi paistamaan ja jos istuikin ikkunalaudalla, niin näki vaan pienen kolkan sinistä taivasta, palasen niin ison kuin nenäliinan. Uusi äiti menikin, joka päivä kaupungille, niin edellä kuin jälkeenkin puolenpäivän. Silloin puki hän joka kerta ylleen ihmeen kauniin monivärisen puvun, paljon kauniimman kuin yksikään niistä oli ollut, mitkä pikku tytön entisellä äidillä oli ollut, mutta pientä tyttöä ei hän koskaan ottanut mukaansa.
Silloin rohkaisi tämä mielensä ja eräänä päivänä pyysi hän niin hartaasti, että pääsisi mukaan. Mutta uusi äiti kielsi jyrkästi sanoen: "Sinä kait et ole järjissäsi! Mitä ihmiset ajattelisivat, jos minä näyttäytyisin sinun seurassasi? Sinähän olet aivan kyttyräselkäinen. Kyttyräselkäiset lapset eivät koskaan mene kävelemään, ne jäävät aina kotiin."
Silloin vaikeni pieni tyttö, ja niin pian kun hänen uusi äitinsä oli lähtenyt pois, asettui hän tuolille ja katseli itseään peilissä; ja todellakin, hän oli aivan kyttyräselkäinen! Sitten asettui hän taasen ikkunaansa, katseli alas kadulle ja ajatteli hyvää, entistä vanhaa äitiään, joka kumminkin oli ottanut hänet joka päivä mukaansa. Sitten ajatteli hän taasen kyttyräänsä: