Oli ennen kuningas ja kuningatar, joilla oli kolme tytärtä ja kaikilla heillä oli lasiset sydämet. "Lapseni", sanoi eräänä päivänä kuningatar, "pitäkää vaari sydämistänne, ne ovat helposti särkyvää tavaraa!" Ja sen he tekivätkin.
Eräänä päivänä nojautui kumminkin vanhin sisar ulos ikkunasta kaidetta vastaan katsoakseen alas puutarhaan, jossa mehiläiset ja perhoset lentelivät kukasta kukkaan. Siinä puristui hänen sydämensä: kuului kilahdus ikäänkuin jos jokin olisi mennyt rikki, ja hän kaatui lattialle, ja oli kuollut.
Taaskin tapahtui jonkun ajan kuluttua, että toinen tyttäristä joi kupillisen liian kuumaa kahvia. Kuului taas risahdus ikäänkuin jos juomalasi olisi särkynyt, ainoastaan heikommin kuin ensi kerralla ja hänkin kaatui lattialle. Silloin nosti hänen äitinsä hänet ylös ja katsoi häneen, mutta huomasi ilokseen, että hänen sydämeensä ainoastaan oli syntynyt särö, mutta että se vielä kesti.
"Mitä meidän nyt tulee tehdä tyttärellemme?" neuvottelivat kuningas ja kuningatar. "Hänellä on sydämessään särö ja vaikka se onkin aivan hieno, niin voi sydän kumminkin hyvin helposti kokonaan särkyä. Meidän täytyy pitää hyvin tarkkaa huolta hänestä." Mutta kuninkaantytär sanoi: "Antakaa minun vaan olla! Monasti kestää se, jossa on särö, sittemmin vielä hyvinkin kauvan!" —
Sillä aikaa oli nuorinkin kuninkaantytär kasvanut isoksi ja niin kauniiksi, hyväksi ja älykkääksi, että kuninkaanpoikia kaikilta tahoilta tulvaili hänen luokseen häntä kosimaan. Mutta vanha kuningas oli vahingosta viisastunut ja sanoi: "Minulla on vaan yksi ainoa terve tytär, ja hänelläkin on lasinen sydän. Jos minun täytyy antaa hänet jollekin, niin täytyy tämän olla kuningas, joka samalla kertaa on lasimestari ja ymmärtää pidellä niin helposti särkyvää tavaraa." Mutta monien sulhasten joukossa ei ollut ainoatakaan, joka samalla aikaa olisi lasimestariksi valmistautunut, ja siitä syystä täytyi kaikkien tyhjin toimin lähteä kotiinsa. —
Kuninkaan hovissa palvelevien jalosukuisten nuorukaisten joukossa oli nyt eräskin, joka oli palvellut melkein koko aikansa. Jos hän vielä kolme kertaa oli kantanut nuorimman kuninkaantyttären laahustinta, niin tuli hänestä aatelismies. Silloin oli kuningas onnitteleva häntä ja sanova hänelle: "Sinä olet nyt täysinpalvellut ja aatelismies. Minä kiitän sinua. Saat mennä."
Kun hän nyt ensi kerran kantoi kuninkaantyttären laahustinta, huomasi hän, että hänellä oli kuninkaallinen ryhti. Kun hän toisen kerran kantoi laahustinta sanoi kuninkaantytär: "Heitä laahustin hetkiseksi, ojenna kätesi minulle ja saata minut portaita ylös, mutta hienosti ja kohteliaasti, kuten semmoinen jalosukuiselle nuorukaiselle, joka saattaa kuninkaantytärtä, sopii." Kun hän tämän teki, huomasi hän, että hänellä oli kuninkaallinen kätönenkin. Kuninkaantytärkin huomasi jotain, mutta mitä hän huomasi, sen olen myöhemmin sanova. Kun nuorukainen vihdoin viimein kolmatta kertaa kantoi laahustinta, käännähti kuninkaantytär ympäriinsä ja sanoi hänelle: "Kuinka viehättävästi sinä osaat laahustintani kantaa! Niin viehättävästi ei kukaan ole sitä vielä tähän asti kantanut." Silloin huomasi nuorukainen, että hän käytti kuninkaallista puhettakin. Mutta nyt oli hän täysinpalvellut ja aatelismies. Kuningas kiitti ja onnitteli häntä ja sanoi, että nyt hän saisi mennä.
Kun hän läksi, oli kuninkaantytär puutarhan portilla ja sanoi hänelle: "Sinä olet kantanut laahustintani viehättävämmin kuin kukaan muu. Kunpahan olisit lasimestari ja kuningas!"
Siihen vastasi nuorukainen, että hän oli kaikin tavoin koettava tulla kumpaiseksikin, hänen tuli vaan odottaa häntä, hän oli varmaan kerran tuleva takaisin.
Hän meni sentähden erään lasimestarin luo ja kysyi häneltä, eikö hän tarvitseisi oppipoikaa. "Kyllä kai", vastasi tämä, "mutta sinun täytyy palvella minun luonani neljä vuotta. Ensimmäisenä vuotena olet sinä oppiva noutamaan leipää leipurilta, pesemään, harjaamaan ja pukemaan lapsia. Toisena vuotena olet oppiva tahdastamaan, kolmantena lasia leikkaamaan ja neljäntenä tulee sinusta mestari."