Heti paikalla ilmestyi kaksitoista isoa palvelijaa, joilla oli miehenpituiset vitsat kädessä ja ajoivat koko seurueen paikkakunnalta pois. Semmoista oli tapahtunut joka päivä monena vuotena.
Kun pikku neekeri kuuli kerrottavan kuinka ihmeenihana prinsessa oli, ei hän voinut mitään muuta ajatella. Hän meni hänen palatsiinsa, istahti portaille, otti viulun käteensä ja rupesi soittamaan kauneinta kappalettaan. "Ehken katsoo hän ikkunasta", ajatteli hän, "ja silloin saat sinä hänet nähdä."
Eipä kestänytkään kauvan, ennenkun kultaprinsessa käski kolmen kamarineitosensa katsoa kuka se oli, joka ulkona niin kauniisti soitteli. He tulivat takaisin ilmoittamaan, että siellä oli ihminen, jolla oli niin kummallinen ihoväri, etteivät he koskaan olleet kummempaa nähneet. Ensimmäinen väitti, että hän oli kasvoiltaan harmaa kuni hiiri, toinen, että hän oli harmaa kuni metsäkyyhkynen ja kolmas, että hän oli harmaa kuni aasi.
Semmoista täytyi hänen itsensä nähdä, sanoi prinsessa, heidän piti tuoda hänet sisälle.
Silloin menivät kamarineitoset vielä kerran alas ja saattoivat hänet linnaan, ja kun hän sai nähdä prinsessan, joka todellakin oli kultaa kiireestä kantapäähän ja loisti kuni aurinko, niin häikäisi se ensinnä hänen silmiään, niin että hänen täytyi ne ummistaa. Mutta kun hän oli tointunut ja oikein silmännyt prinsessaa, niin ei hän taitanut hillitä itseään, vaan heittäytyi polvilleen hänen eteensä ja sanoi:
"Oi, ihanin kultaprinsessa! Olette niin kaunis, ettette sitä itsekkään voi tietää! Ja joskohta sen tietäisittekin, niin olette kumminkin tuhat vertaa kauniimpi kuin mitä luulettekaan. Minä olen pieni neekeri, joka muuttuu yhä valkoisemmaksi ja valkoisemmaksi, eikä se kappale, jonka soitin lähimainkaan ole kauneimpiani. Puolisohan Teillä täytyy olla, ja jos tahdotte mennä minun kanssani naimisiin, tulen niin iloiseksi, että varmaankin hyppään tasajalassa tuon pöydän yli!"
Kun prinsessa kuuli tämän katsoi hän ensin häneen niinkuin lehmä uuteen konttiin, sillä erittäin älykäs hän ei, huolimatta kauneudestaan, ollut ja purskahti sitten semmoiseen nauruun, että hänen täytyi tarttua tuolinselkään kiinni. Ja nuo kolme kamarineitosta pitivät myöskin velvollisuutenaan nauraa, ja äkkiä astuivat nuo kaksitoista käskyläistäkin huoneeseen, ja kun he näkivät kuka siinä oli polvillaan prinsessan edessä, niin panivat he sellaiseksi nauruksi, että se kuului koko kaupungissa.
Silloin valtasi pikku neekerin suuri pelko, sillä hän huomasi, että hän oli sanonut jotakin tyhmää. Hän tarttui viuluunsa, riuhtasi oven auki ja hyökkäsi portaita alas. Sitten juoksi hän, katsomatta taakseen, kautta kaupungin, poikki peltojen ja niittyjen lähimpään metsään. Siellä heittäysi hän lopen väsyksissä heinikkoon ja itki, niin että oli pakahtua.
Mutta vihdoin hän taasen tyyntyi ja sanoi itsekseen: "Kun kuski on humalassa, niin hevoset pillastuvat. Oletko järjiltäsi? Ajattelitko mennä kultaprinsessan kanssa naimisiin? Sinä olet järjiltäsi! Sentähden ei sinun tule ihmetellä, että ihmiset nauravat sinulle."
Hän ripusti viulun selkäänsä, vihelsi ja jatkoi matkaansa. Hän vaelsi kuten ennenkin kaupungista kaupunkiin, toisesta maasta toiseen. Ja vuosi vuodelta tuli hän valkoisemmaksi ja ihmiset oppivat pitämään hänestä yhä enemmän, sillä ne soittokappaleet, mitkä hän sepitti tulivat yhä kauniimmat eikä kukaan voinut hänelle viulunsoitossa vertoja vetää. Ja kun hän oli kasvanut aikamieheksi, niin oli hän aivan valkoihoinen, jopa vaaleampi ja puhtaampi kuin moni muu. Ei kukaan ottanut uskoakseen, että hän ennen oli ollut neekeri.