Tapahtuipa sitten kerran, että hän tuli kauppalaan, jossa oli markkinat. Siellä näki hän teltan, jossa oli punainen oviverho, joka kai aikoinaan kerrankin oli ollut uusi, mutta nyt se oli rikkinäinen ja tahrainen. Teltan edustalla seisoi rääsyinen, kirjavaan nuttuun puettu mies, joka puhalsi torveen ja huutaen kehoitti kansaa astumaan sisään; siellä olivat muka maailman suurimmat ihmeet nähtävinä: kaksipäinen vasikka, joka söi kahdesti vaan sulatti ruuan vaan yhden kerran, sika, joka taisi korteista ennustaa ja maailmankuulu, ihmeenihana kultaprinsessa, jota kaikki miehet olivat kilvan kosineet.
"Tokkohan hän voisi olla sinun kultaprinsessasi?" sanoi hän itsekseen, mutta siitä huolimatta meni hän telttaan.
Sisään tultuaan olisi hän mieluummin tahtonut vajota maahan, sillä hänen kultaprinsessansa oli todellakin sama kuin tämä. Mutta kulta oli kulunut pois melkein kaikkialta, ja hän näki, että hän olikin vaan läkkipeltiä.
"Herra taivaan!" huudahti hän. "Miten sinä olet tänne tullut ja minkänäköinen sinä oletkaan?"
"Miten niin?" vastasi hän, ikäänkuin jos hän ei olisi ymmärtänyt mitään. Kun hän vihdoinkin tuli ajatelleeksi, että tuo mies varmaankin oli nähnyt hänet ennen maailmassa, silloin kun hän vielä näytti olevan pelkkää kultaa, lisäsi hän äkäisesti: "Luuletko, sinä sen tomppeli, että sitä ijankaikkisesti samana pysyy? Pidä sinä vaan huoli itsestäsi!"
Nyt oli hän vähällä purskahtaa nauruun, sillä hän huomasi, ettei hän häntä tuntenut. Mutta hänen kävi häntä aivan liiaksi sääli ja sentähden kysyi hän aivan hiljaa, eikö hän todellakaan tietänyt, kuka hän oli. Hänhän oli tuo sama pieni neekeri, jolle hän kerran kauvan aikaa sitten oli niin nauranut.
Nyt oli prinsessan vuoro vaieta ja hävetä ja monin kyynelin kertoi hän, miten kulta oli hänestä kulunut, ensinnä parista kohden ja sittemmin joka paikasta, miten hän kauvan aikaa oli salannut sen alamaisiltaan ja miten nämät kumminkin lopulta olivat tämän huomanneet ja ajaneet hänet tiehensä. Nyt kävi hän kaikki markkinat, mutta oli siihen ihan ikävystynyt ja jos hän vielä oli samaa mieltä kuin ennen, niin tahtoi hän kernaasti mennä hänen kanssaan naimisiin.
Tähän vastasi nuori mies hyvin totisena, että hän kyllä sääli häntä kaikesta sydämestään, mutta että hän oli aivan liian viisas mennäkseen naimisiin läkkipeltiprinsessan kanssa. Hän puolestaan toivoi varmasti saavansa häntä paljon paremman vaimon. Niin sanoen lähti hän teltasta ja antoi läkkipeltiprinsessan olla. Tämä oli pakahtua raivosta ja toisen lähtiessä huusi hän yhtä mittaa hänen jälkeensä: "Sinä neekerinulikka! Neekerinulikka! Sinä sysimusta neekerinulikka, josta väri lähtee!" ja muuta sentapaista. Mutta kukaan ei tietänyt ketä hän tarkoitti, sillä eihän toisella ollut edes mustaa pilkkuakaan kasvoissaan.
Sentähden kulkikin hän rauhallisesti eteenpäin, katsomatta taakseen, ja oli hyvillään siitä, ettei hän koskaan kuullut tuosta ilkiöstä puhuttavan. Vielä jatkoi hän jonkun aikaa vanhaa kulkurielämäänsä, mutta kun hän oli nähnyt melkein koko maailman ja kuljeksiminen alkoi häntä ikävystyttää, sattui niin että kuningas kuuli puhuttavan hänen soitostaan ja kutsutti hänet luokseen. Toinen kappale toisensa jälkeen täytyi hänen kuninkaalle soittaa aina keskiyöhön asti ja vihdoin nousi kuningas valtaistuimeltaan, syleili häntä ja kysyi, tahtoiko hän ruveta hänen parhaaksi ystäväkseen. Kun hän vastasi myöntävästi antoi kuningas hänen ajaa omissa kullatuissa vaunuissaan kaupungin läpi ja lahjoitti hänelle talon ja niin paljon rahoja, että hänellä oli niitä riittävästi koko elinajakseen. Ja vaimon hän myöskin sai. Ei hän tosin prinsessaa saanut ja vielä vähemmin sellaista, joka olisi ollut läpeensä kultaa, mutta vaimon, jolla oli kultainen sydän. Yhdessä hänen kanssaan eli hän tyytyväisenä ja kaikkien kunnioittamana pitkään ikään.
Mutta läkkipeltiprinsessa muuttui päivä päivältä yhä vähemmän merkilliseksi, ja kun sitten viimeinen kultahitunen oli kulunut hänestä, viskeltiin häntä sinne tänne, niin että häneen syntyi kuhmuja ja rosoja joka paikkaan.