Kun vanha herra oli yksin huoneessaan, painoi hän salaista pontta. Pam! Kirstu aukeni ja mitähän siinä oli. Tarkoin lukittu, komea lipas, joka oli päällystetty punaisella sametilla ja kirjailtu kultanauhoilla ja tupsuilla.
Niin pian kun joku tuli huoneeseen, kipsis! meni kansi kiinni.
Mutta vanhan herran palvelijatar oli hyvin viekas. Kerran riisui hän kenkänsä oven takana ja hiipi aivan hiljaa sukkasillaan kirstun luo sen auki ollessa.
Hän oli jo ehtinyt aivan sen luo, mutta kun hän näki punaista ja kultaisia kirstussa olevan ei hän malttanut mieltänsä, vaan huudahti: "Herra jumala, vanha kirstuhan on oikein korea sisäpuoleltaan!" Silloin huomasi matkakirstu, että jokin vieras oli huoneessa. Pam! meni se taas lukkoon ja vähällä oli se katkaista häneltä sormen, sillä hän oli juuri aikeessa tunnustella oliko se todellakin samettia ja pehmeää.
"Hyi!" huusi hän pelästyneenä. "Hyi mokomaa häijyä kirstua! Parasta on karttaa sitä". Jos joku sittemmin kyseli häneltä jotain kirstusta, jota hänen herransa niin tarkoin vartioi, tahtoen tietää josko siihen oli jokin erityinen syy, niin vastasi hän, ettei vanhalla matkakirstulla ollut sen omituisempia ominaisuuksia kuin muillakaan ja ettei siinä mitään ollutkaan. Jokaisella ihmisellä oli muka omat omituisuutensa, varsinkin kaikilla vanhoilla poikamiehillä. Hänen herransa oli nyt kerran mieltynyt vanhaan pörhöiseen matkakirstuunsa, siinä se.
Mutta yhtäkaikki oli matkakirstussa jotain tavatonta. Sillä toisinaan lukitsi vanha herra varovaisesti kaikki ovet, painoi salaista pontta, niin että kansi aukeni, kuunteli sitten vielä kerran oliko kaikki oventakana hiljaista, ja jos hän silloin ei kuullut mitään, niin nosti hän punaisen samettilippaan pöydälle eteensä. Sen jälkeen painoi hän salaista pontta, joka oli lippaan kyljessä ja punainen satnettikansi ponnahti auki.
Ja mitähän siinä olikaan? Uskomatonta kyllä, vaan sittenkin totta! Pieni, mitä sievin keijukainen, kaksi pitkää palmikkoa niskassa, jotka riippuivat pitkin selkää, jalassa punakorkoiset pikku kengät. Hän hyppäsi heti tasajaloin lippaasta, istuutui sille istumaan ja keinutteli jalkojaan — se sopi hänelle niin mainion hyvin — ja alkoi sitten kertoa mitä kauneimpia satuja.
Ja vanha herra istui nojatuolissaan ja kuunteli tarkkaavaisena. —
Eräänä päivänä, kun he juuri olivat lopettaneet satujen kertomisen, sanoi hän, keijukainen: "Nyt olen kertonut niin monta kaunista satua sinulle; minä luulen että sinä unhoitat ne. Etkö voisi kirjoittaa ne muistiisi?"
"Kyllähän", vastasi vanha herra, "kyllähän minä ne voisin kirjoittaa, ainakin suunnilleen, vaikkakohta en lähimainkaan niin kauniisti kuin sinä niitä kerrot; mutt'ei kukaan saa tietää mistä minä ne olen saanut, eikä ennen kaikkea että sinä olet piiloitettu vanhaan matkakirstuun. Sillä sinut minun täytyy saada pitää aivan yksistään itseäni varten. Muutoin tulevat heti kaikki ihmiset ja tahtovat nähdä sinut ja kosketella sinua karkeine sormineen. Lippaan samettikin kuluisi siitä."