"Olen", vastasi hän vakavana, ja hänen vaimonsa huomasi, että se oli totta, sillä miehen kasvot värähtelivät, koskapa hän ei tahtonut itkeä.
"Ja olinko minä todellakin sinun vaimonasi?"
Kun hän vastasi myöntäen tähänkin, heittäysi hänen vaimonsa hänen kaulaansa ja suuteli häntä niin moneen kertaan, ettei hän voinut niitten paljoutta torjuakaan. "Jumalalle olkoon kiitos!", sanoi vaimo, "nyt on kaikki taasen hyvin! Minähän rakastan sinua niin — niin, ettet sitä voi aavistaakkaan! Ja näinä päivinä on minulla ollut semmoinen tuskallinen pelko, etten minä sinua saisikaan rakastaa sillä ehken oli Jumala määrännytkin toisen miehen minulle. Sillä sydämeni olet sinä, häijy mieheni, kumminkin varastanut ja hiukkasen petosta oli siinä kumminkin! — Niin, varastanut sinä sen olet! mutta nyt minä tiedän, ettei se ole sinua auttanut ja että se ilman sitäkin olisi niin käynyt." Sitten vaikeni hän hetkiseksi ja jatkoi sitten:
"Eikö totta, sinä et koskaan enää puhu pahaa unipuusta?"
"En, en koskaan; sillä minä uskon siihen, ehken hiukan toisin kuin sinä, mutta en silti vähemmän lujasti. Luota siihen! Ja oksan tahdomme panna kiinni virsikirjaan, ettei se meiltä hukkuisi!"
Vanha matkakirstu
Eräällä vanhalla herralla, joka matkusteli paljon, oli matkakirstu. Ei se kaunis ollut, vaan päinvastoin hyvin ruma, sillä se oli päällystetty pörhöisellä hylkeennahkalla ja sillä oli rautavanteet poikitellen ja raudoitukset nurkissakin ja hylkeennahka oli koin ja toukkien syömää ja rautavanteet olivat ruosteiset ja aikojen kuluessa olivat rautahelatkin saaneet useita kuhmuja ja naarmuja.
"Tämä tietää yhtä ja toista", sanoivat kantajat, kun he heittivät sen vaunuista. Yks' kaks' kolme heittivät he sen luotaan, niin että rusahti vaan. Semmoinen kohtelu ei ollut omansa lieventämään vanhan matkakirstun jo ennaltaan kärttyisää mieltä. Raudoitettuine kulmineen sysäsi se jokaista, joka tuli sen lähelle. "Eihän teidän tarvitse tulla liian lähelle minua", murahti se, kun muut matkalaukut, joitten seurassa se matkusti valittelivat sen käytöstä. "Tehän vaan tahdotte nähdä, kuinka pörhöinen minä olen."
Mutta se herra, jonka matkakirstu oli, oli omituinen ihminen. Kun hän oli kotonaan, täytyi matkakirstun aina olla hänen huoneessaan kullatun peilin kohdalla, vaikka näyttikin hullunkuriselta, kun vanha ruma matkakirstu oli muuten niin hienosti ja hauskasti sisustetussa huoneessa. Ja kun hän oli matkoilla ja asettui jonnekin asumaan, niin tuotatti hän aina matkakirstun kaikkein ensiksi huoneesensa ja asetti sen sänkynsä viereen.
"Kirstussa kai on rahoja", sanoivat ihmiset, "koska hän ei millään muotoa tahdo päästää sitä näkyvistään". Mutta tässä kohden he erehtyivät aivan tykkönään. Jotakin oli kyllä kirstussa, mutta rahoja? Ei, rahoja oli siinä nyt kaikista vähimmän!