Silloin purskahti vaimo kovaan itkuun ja meni ulos. Vähän ajan perästä läksi mies hänen jälkeensä. Hän seisoi kaivolla ja itki yhä. Hänen miehensä koki häntä lohduttaa, mutta turhaan.
"Sinä olet varastanut minun rakkauteni ja viekotellut sydämeni!" sanoi hän. "Minä en koskaan enää voi tulla iloiseksi!"
Silloin kysyi hänen miehensä, josko hän ei häntä enää rakastanutkaan, enemmän kuin ketään muuta ihmistä maailmassa ja eivätkö he olleet eläneet onnellisempina kuin kukaan muu koko kylässä. Kaikkeen täytyi hänen vastata myöntämällä, mutta jäi kaikista puheluista huolimatta yhtä murheelliseksi kuin ennenkin.
Silloin ajatteli mies: "Antaa hänen itkeä rauhassa. Yön kuluttua on mieli toinen, huomenna on hän entisellään!" Mutta hän pettyi, sillä seuraavana aamuna ei hänen vaimonsa tosiaankaan enää itkenyt, vaan hän oli totinen ja murheellinen ja koki välttää miestään. Jokainen yritys lohduttaa häntä osottautui tehottomaksi kuten edellisenäkin iltana. Suurimman osan päivää istui hän jossakin nurkassa ja mietiskeli ja kun hänen miehensä lähestyi säpsähti hän ikäänkuin olisi hän häntä pelännyt.
Kun tämmöistä kesti useampana päivänä, ilman että muutosta tapahtui, valtasi syvä surumielisyys miehenkin, sillä hän pelkäsi että hän oli ainaiseksi kadottanut vaimonsa rakkauden. Harvasanaisena kulki hän huoneissaan ja mietti parannuskeinoa, mutta semmoista hän ei tahtonut keksiä. Silloin meni hän eräänä päivänä ulos kylästä ja kuljeskeli sinne tänne vainioillaan. Oli kuuma heinäkuun päivä eikä ainoatakaan pilveä taivaalla. Täysiteräinen vilja aaltoili kuni kultainen meri ja linnut visertelivät, mutta hänen sydämensä oli surusta raskas. Silloin näki hän unipuun kaukana; ikäänkuin muitten kuninkaana kohosi se korkealle taivasta kohden. Hänestä oli ikäänkuin olisi se vihreillä oksillaan viittonut häntä luokseen kuni vanha, hyvä ystävä, joka luokseen houkuttelee. Hän meni sen luo ja istuutui sen juurelle ja ajatteli mennyttä aikaa. Viisi vuotta aikaa oli melkein täsmälleen kulunut siitä päivästä, jolloin hän ensi kerran köyhänä raukkana oli levännyt sen siimeksessä ja nähnyt niin ihanaa unta. Oi, niin ihmeen ihanaa! Ja unta oli kestänyt viisi vuotta. —
Entäs nyt! Kaikki oli mennyttä! Ainiaaksi mennyttä!
Silloin alkoivat puun oksat taaskin humista niinkuin ne olivat humisseet viisi vuotta sitten, ja oksien huojuessa pilkisti niinkuin silloinkin milloin sieltä, milloin täältä kultainen auringonsäde tai palanen sinertävää taivasta lehvien lomitse. Silloin tyyntyi hänen sydämensä ja hän nukkui siihen, sillä hän ei edellisinä öinä ollut murheensa tähden saanut unta. Eikä aikaakaan, niin näki hän samaa unta kuin viisi vuotta sitten, ja naisella, joka seisoi pöydän ääressä ja lapsilla oli samat vanhastaan tutut, rakkaat kasvot kuin hänen vaimollaan ja lapsillaan. Ja vaimo katsoi häneen niin ystävällisesti — oi, niin ystävällisesti!
Silloin heräsi hän, ja kun hän huomasi, että se olikin vaan unta ollut, niin tuli hän yhä murheellisemmaksi. Hän taittoi itselleen pienen, vihreän oksan puusta, meni kotiinsa ja pani sen virsikirjaansa. Kun hänen vaimonsa seuraavana päivänä — se oli sunnuntai — aikoi mennä kirkkoon putosi oksa kirjan lehtien välistä. Silloin punastui mies, joka seisoi vieressä, kumartui sitä ottamaan ja tahtoi pistää sen taskuunsa. Mutta hänen vaimonsa huomasi sen ja kysyi, mikä lehvä se oli.
"Se on unipuusta; se on ystävällisempi minua kohtaan kuin sinä!" vastasi mies. "Sillä kun minä eilen olin ulkona ja istuin sen alla, nukahdin minä. Silloin kai se tahtoi minua lohduttaa, sillä minä näin unta, että sinä olit entisesi, ja että olit kaiken unhoittanut. Mutta sehän ei ole totta! Vanhasta hyvästä puusta ei ole taikaa. Kaunis, ihana puu se on, mutta tulevaisuudesta ei se tiedä mitään."
Silloin tuijotti hänen vaimonsa ensiksi pitkään häneen, mutta sitten oli kuin jos aurinko olisi hänen kasvonsa kirkastanut: "Oletko todellakin nähnyt semmoista unta?"