"Olitko sinä sitten tehnyt jotain pahaa todellisuuden kuninkaalle?" kysyi Uni-Jaakko.
"Jumala varjelkoon" vastasi hän. "Mutta hän kohtelee pian muitakin hyvin röyhkeästi. Se on hänen luonteensa mukaista — ja minua varsinkin vihaa hän kuin syntiä."
"Mutta nuo miehet, jotka hän oli lähettänyt sinua tappamaan, hehän olivat aivan alasti!"
"Niinpä kyllä", vastasi kuningas, "ihan ihkosen alasti. Se on todellisuuden maassa muodinmukaista. Kaikki ihmiset käyvät siellä alastomina, eikä itse kuningaskaan sitä häpee. He ovat ilettävää kansaa! — Mutta koska sinä olet pelastanut henkeni, tahdon osoittautua kiitolliseksi sinulle ja näyttää sinulle maatani. Se on kai varmaan maailman ihanimpia ja unet ovat alamaisiani!"
Sitten kulki unien kuningas edellä ja Jaakko seurasi häntä. Kun he tulivat siihen paikkaan, missä pilvet riippuivat maahan saakka, osoitti kuningas laskuovea, joka oli niin pensaaseen kätketty, että sitä oli mahdoton löytää, ellei sitä tuntenut. Hän avasi sen ja kuletti seuralaisensa viisisataa porrasaskelta alaspäin kirkkaasti valaistuun luolaan, joka ihmeellisessä komeudessaan näytti ulottuvan monta monituista peninkulmaa laajalle. Siellä oli sanomattoman kaunista! Siellä oli upeita linnoja isojen järvien keskellä olevilla saarilla, ja saaret uiskentelivat ympäriinsä kuni laivat. Jos tahtoi päästä sellaiseen linnaan, niin ei tarvinnut muuta kuin asettua rannalle ja huutaa:
"Uippas linna rannalle Valkoiselle sannalle!"
niin tuli se itsestään rantaan. Vielä oli siellä toisia linnoja pilvissäkin; ne leijailivat ilmassa. Mutta kun vaan sanoi:
"Tule, tule tuulentupa Mulla on jo asuinlupa!"
niin laskeusivat ne hitaasti maahan. Sitä paitsi oli siellä puutarhoja ja niissä kukkasia, jotka tuoksuivat päivällä ja valaisivat öisin, kimaltelevia lintuja, jotka kertoivat satuja ja paljon muuta ihmeellistä.
Uni-Jaakko ei voinut lakata kummastelemasta ja ihmettelemästä.