Hyvästi, sä viehkein, vienoin! Hyvästi, sä hennoin, hienoin! Sulle ilot, onni lauha, toivo, lemmenriemu, rauha! Viime suudelma nyt sulta, — hyvästi, ja iäks, kulta! Murhein sulle, kyynelöiden pyhitän mä kaipuut öiden.
Jäi talven valta taa.
Jäi talven valta taa, ja vihdoin suvi saa, taas laulelut pikkulintuin soi; ilo täyttää keväthaan, mut murhe mun on vaan, kun kulta mun hylkäsi, oi!
Haan ruusukukan luo, miss' soluu sinivuo, nyt perhonen liihotella voi; sydän pieni sykähtää, se lemmen lumoon jää, mut kulta mun hylkäsi, oi!
Kuin aurinko, mi käy ja horjuvan ei näy, mun lempeni on muuttumaton, mut perhon on kuin kuu, mi aina uudistuu ja jo käänteessä vaihtunut on.
Mun sääli on, kun mies, mi kylmäks tytön ties, pois lempensä ainiaaksi soi! Mä itsehän sen koin, kuink' on hän onnetoin: — ei kenkään häntä hoivata voi!
Mieleni on raskas.
Mieleni on raskas, mä itken yöt ja päivät; aikaa sitten riemut ne vieraiks mulle jäivät: mä hyljättynä yksin saan kuormaani kantaa, ja säälin sulo hoivaa ei kenkään tahdo antaa.
Lemmellä on auvot, ma tunsin sen leimun, lemmellä on murheet, ja tuskihin se vei mun; mun vertyy sydän kuiviin, ma vuodosta haavan jo herpoovan sen tunnen ja rauhaa pian saavan.
Onni olis tuolla, miss' istuimme rinnan kirkkaan puron luona ja lehvistöissä linnan; siell' ystäväni astuu, mua muistellen varmaan, — oi, silmät pian pyyhkis hän ikävöivän armaan!