Käy keikkaillen, niin seikkaillen, niin veikkaillen hän vaan. Hän hyppäs, — kieppuin kierroksen, jäi hirteen roikkumaan.
John Otrapää.
Ja pyhät, kuulut kuninkaat, nuo viisaat Itämaan, he vannoivat: "John Otrapää on syypää kuolemaan".
He sahrat sai ja syvään tuon jo kynti multahan; he vannoivat: "John Otrapää sai julman kuoleman".
Mut kevät armas kerkeää jo satein vienoisin; John Otrapää, hän nousten taas sai kaikki ihmeihin.
Ja saapui suvi helteinen, nyt vahvaks varttui hän; pää keihäin asestettu on: "Pois tieltä urhon tän!"
Sai vakaa syys, ja silloin hän käy kalvaaks, painuu pää; kumara varsi ilmaisee: jo vaivat väsyttää!
Ja yhä vaan hän kelmistyi ja voipui vanhuuttaan; taas hälle julmat vainoojat voi näyttää raivoaan.
He käyrin asein polveen löi ja poikki silpas sen; he kytki hänet kärryihin: "Mies kuolkoon hirtehen!"
He nosti hänet riippumaan, kun syysyön myrsky soi; he kaatoi hänet selälleen ja löi ja mukkiloi.