Mitä saattoi hänelle tapahtua?
Hän oli syytön ja ainoastaan onneton sattuma oli heittänyt häneen syyllisyyden varjon.
Callistus, syyttäjä, alkoi puheensa.
Antonius hätkähti, kun hänen silmänsä kohtasivat Agrippinan uskotun.
Hän tiesi mitä tältä taholta oli odotettavissa…
"Senaattorit", alkoi yleinen syyttäjä, "jos kukaan on ansainnut koetellun oikeudentunnon täyttä ankaruutta, niin on sen tehnyt Markus Antonius, keisarillisen kaartin upseeri, joka on murhannut meidän kaikkien kunnioittaman ja rakastaman miehen." Makealla hymyllä ja teeskennellyllä ihastuksella luetteli hän Narsissuksen ansiot, hänen palveluksensa kuolleelle, jumalalliselle Claudiukselle, hänen hyveensä, hänen oikeudenmukaisuutensa sekä ystävää että vihamiestä kohtaan.
"Isänmaa menetti hänessä parhaan kansalaisen — keisari uskollisimman palvelijan… eikö jokaisen isänmaan onnea ihannoivan silmiin nouse häpeän, epätoivon ja vihan kyyneleet ajatellessa, että tällainen kansalainen on saanut päättää päivänsä maantiellä, että ylhäinen virkamies on konnamaisen salamurhaajan uhrina verensä kuiviin vuodattanut?" Nyt ryhtyi Callistus lähemmin kuvailemaan Antoniuksen vangitsemistilaisuutta. "Kaikki tosiasiat viittaavat siihen, että kukaan muu kuin Markus Antonius ei voi olla syypää tuohon konnamaiseen tekoon. Mutta nämä suoranaiset todisteet eivät ole saaneet paatunutta rikoksen tekijää vielä tunnustamaan syyllisyyttään. Hän kieltää, ja hänen puolustukseksensa kärjistyy kysymykseen, jonka hän on tehnyt tutkintotuomareille:
"'Miksi olisin minä tuon työn tehnyt?'
"Todellakin, senaattorit, siinä olisi ratkaisematon arvoitus, ellei minulla olisi käytettävissäni todisteita, jotka osoittavat, että pretorianilla oli vieläpä erittäin painavat syyt murhata Narsissus.
"Me olemme kaikkivaltiaat valtakunnassamme, Antonius, eikä pieninkään synti jumalia tai keisaria vastaan jää meiltä huomaamatta.