Sitten puhui senaattori olosuhteista, joissa Antonius vangittiin. Hän huomautti, kuinka oli aivan luonnotonta otaksua, että Antonius, jos hän todellakin olisi ollut murhaaja, olisi jäänyt paikalle niin pitkäksi aikaa ja sitten syöksynyt poliisikohortin lähestyessä sitä vastaan. Myöskin osoitti hän tyhjiksi ne johtopäätökset, jotka Callistus oli vetänyt Antoniuksen tunnustuksen johdosta suhteestaan Liviaan, Narsissuksen puolisoon.
"Callistus", lopetti Soranus puheensa, "nimitti rakkautta kaikki kuluttavaksi tuleksi, jonka synnilliseen hehkuun hyveet hukkuivat. Minun mielestäni se on huono selitys jalolle tunteelle, minkä valtaan Antoniuskin oli kerran joutunut. Ei pahaan, vaan päinvastoin hyvään täytyi häntä johtaa ihailunsa jaloa Liviaa kohtaan. Sillä rakkaus on kuin puhdas, valkoinen tähti, joka tuikkaa taivaan laella ja johtaa yksinäisen miehen askelia pimeässä. Onnellinen se, jolle rakkauden valossa elämän yö muuttuu päiväksi, jonka myrskyävä sydän saa odottaa sitä hetkeä, jolloin tuo tähti puhtaana ja kauniina astuu alas korkeudestaan, antautuaksensa rakastetun omaksi. Mutta onnellinen myöskin hän, joka kykeni kieltäytyen sulkemaan nuot kalpeat säteet sydämensä sopukoihin, joka kykeni varjelemaan hyveensä ja pitämään sielunsa puhtaana. — Sellainen, senaattorit, oli Antoniuksen rakkaus; ei ikinä voinut se johdattaa häntä surmaamaan miestä, joka oli jo kauvan ollut hänen persoonallinen ja valtiollinen ystävänsä —."
Puhe ei ollut tekemättä vaikutusta. Agrippina rypisti uhkaavasti kulmiaan, Callistus päästi käheän naurun.
Ryhdyttiin uudestaan kuulustelemaan syytettyä, joka jo vankilassa oli kertonut kaikki, mitä tiesi.
"Sinä et ollut Roomassa sinä päivänä, jolloin Narsissus murhattiin?" kysyi kuulusteleva senaattori.
"Päinvastoin. Minä olin Roomassa."
"Mutta et — niin väität — sillä kulmalla, jossa murha tapahtui."
"Aivan niin."
"Sinä tulit sattumalta Ostian tielle?"
"Ihan sattumalta."