Senaattorit olivat tointuneet ällistyksestä, jonka naisen ilmestyminen neuvossaliin oli synnyttänyt ja istuutuivat uudelleen.
Soranus käsitti, että tästä silmänräpäyksestä riippui kaikki. Ennenkuin
Callistus oli ehtinyt tointua, kääntyi hän ankarana Antoniuksen.
"Kuinka, ritari", sanoi hän, "sinä et sano tuntevasi prinsessa Juliaa, keisarinnan ystävätärtä?"
Antonius, joka oli oitis käsittänyt, että Julia tahtoi uhrata itsensä, tahtoi tunnustaa totuuden, pelastaakseen hänet pyövelin käsistä, oli lujasti päättänyt torjua tuon jalomielisen uhrauksen.
Hänkö jättäisi tämän kauniin, puhtaan olennon keisarinnan kostolle, ostaakseen itselleen vapauden? Noitten kukoistavien kasvojenko pitäisi hänen tähtensä vaaleta? Loistavien silmien hänen tähtensä sammua?
Ei koskaan!
Hän pudisti päätään.
"Ei, senaattori, minä en tunne häntä."
"Kuinka", jatkoi Soranus, "sinä, joka niin usein olet ollut vahdissa keisarillisessa linnassa, et sano nähneesi keisarinnamme seuralaista?"
"En koskaan ole häntä nähnyt, senaattori."