Keisarinna kalpeni.
Hän oli nähnyt valkoiseen pukuun puetun tytön kuninkaallisella kädenliikkeellä työntävän vartijan keihään syrjään ja astuvan saliin juuri kun hän lausui viimeiset sanansa.
Senaattorit nousivat seisoalleen langettaakseen tuomionsa.
Silloin astui tyttö etualalle, ja ojentaen kätensä rukoilevasti, hän huusi väräjävin äänin:
"Hän on syytön!"
Senaattorit seisoivat kuin kivettyneinä.
Keisarinna oli hypähtänyt istuimeltaan ja ojensi käskevästi kätensä tyttöä kohti — mutta ääni kielsi palveluksensa. Callistus puri huuliinsa — ainoastaan Soranus, senaattori, hymyili lempeästi.
Antonius oli astunut askeleen taaksepäin. Hän katseli osittain kauhistuneena, osittain ihaillen Juliaa, ja hänen voimakkaille piirteilleen levisi ihmeellinen loiste. Hetkeksi vaan lyhyeksi silmänräpäykseksi käänsi tyttö kalpeat, enkelimäiset kasvonsa nuorukaiseen päin ja hänen ihanat silmänsä säteilivät kauniimmin kuin koskaan.
Mutta Antonius oli silloin jo kääntynyt hänestä pois päin ja oikeaa kättään ojentaen sanoi hän varmasti:
"Minä en tunne tuota tyttöä."