Nuori caesari tuijotti synkästi eteensä.
"Se olisi ihanaa — liian ihanaa kauvan kestääkseen. Ja sitten — minä pelkään sinua."
Tyttö katsoi häntä kummastelevin, syyttävin silmin.
"Sinä — pelkäät minua? Minä luulin ettei Nero pelkää mitään."
Nero teki myöntävän liikkeen.
"Ei mitään, Akte. Ei jumaliakaan."
"Oi rakkaani — miksi pukeutuvat ajatuksesi taas synnilliseen muotoon? He ovat sinua mahtavampia. Sillä sinä olet kaikesta huolimatta ainoastaan ihminen."
"Sinä erehdyt, Akte. Jumalat ovat — harhakuvia. Minä olen maailman valtijas."
"Ja sinä, jumalallinen, pelkäät Aktea, joka ei omaa muuta kuin sinun rakkautesi, joka sinua on seurannut Atenan aurinkoisista laaksoista ruvetakseen vapaasta lapsesta vapaudettomaksi vaimoksi, jonka elämä on hirveätä yksinäisyyttä ja sinun omistamisesi onnea?"
Nero kaatoi timanteilla koristetusta maljasta Methymni-viiniä kurkkuunsa, katsoi tyttöä puoleksi arastellen puoleksi ihastellen ja vastasi: