Nero nousi ripein askelin portaita ylös. Kaksikymmentä orjatarta kaikenrotuisia, mustakiharaisesta nubialaisesta kalpeaan circassilaiseen, nuoruuden ensimäisessä kukoistuksessa olevia neitosia, heittäytyi molemmin puolin Caesarin kulkemaa tietä. Keinotekoisen puutarhan läpi saapui hän loistavista matoista tehdyillä verhoilla suljetulle ovelle. Kaksi orjatarta, kauniita kuin Kaukasian kukkaset, avasi verhot. Ovenvartijoitten takana piilossa istui nuoria tyttöjä, jotka hiljaa helkyttivät harppujaan. Hopeanheleät äänet kiirivät vienoina ympäri palatsia.
Akte oli noussut vuoteeltaan, kun kellonsoitto ilmoitti caesarin tulon. Hämmästyksissään iloaan peittelemättä riensi kaunis kreikatar miestä vastaan, joka milloin muulinajajana, milloin caesarina, milloin jumalana ilmestyi hänen luokseen, mutta jota hän vaan ihmisenä rakasti.
Tämä painoi hänet rajusti rintaansa vasten ja peitti tytön punehtuvat kasvot tulisin suudelmin.
"Viimein taas tulet", virkkoi kreikatar hymyillen, ja vei hänet vuoteelle. Orjattaret toivat kallisarvoisissa maljakoissa viiniä, joka caesarin silmien edessä sekoitettiin.
"Minä luulin jo…"
Tyttö katsoi häntä surullisin silmin.
"Sinä luulit, valkea lotus, että olisin sinulle uskottomaksi tullut, niinkö?"
"En tiedä, mitä ajattelin. Kun sinä olet poissa luotani, olen onneton — sanomattoman onneton. Siinä kaikki mitä voin muistaa ajatuksistani, kun sinä taas luokseni tulet."
"Vaiti. Päivä on tuleva, jolloin sinä aina olet oleva minun läheisyydessäni, joka hetki."
"Ja miksi ei nyt heti Domitius? Tänään? En tahdo muuta kuin olla orjattaresi, joka on onnellinen kun hän näkee sinun hymyilysi."