"Ei koskaan se tapahdu, Oktavia!"
"Miksikä ei?"
"Minäkö vapauttaisin itseni nähdäkseni sinun kuolevan?"
"Kuka koskisi keisarinnaan? Agrippinan raivo olisi rajaton."
"Minä en sitä pelkää."
"Nero tappaisi sinut."
"Hän ei uskalla sitä, eikä hän sitäpaitsi välitä minusta."
Kauvan esteli Julia. Mutta Oktavia osasi kumota kaikki hänen vastaväitteensä. Viimein hän suostui toivoen jo samana päivänä saavansa nähdä keisarinnan terveenä hovissaan. Kahleet irroitti Oktavia hankkimillaan avaimilla, ja vangittu neito jätti keisarinnan vaippaan verhoutuneena, harso kasvoille vedettynä vankilan. Vartijat tervehtivät ja kenenkään estämättä kulki hän holvien läpi. Kun hän astui kadulle, häikäisi auringon valo hänen silmiänsä niin, ettei hän nähnyt mitään. Veri pakeni hänen kasvoiltaan ja tiedotonna olisi hän vaipunut maahan, ellei samassa voimakas käsivarsi olisi kiertynyt hänen vyötäisilleen ja keveästi kuin lapsen nostanut odottavaan kantotuoliin. Tuulen nopeudella lennättivät orjat kantotuolin paikalta. —
Oktavia istui kivellä, pää rinnalle kumartuneena, pitäen kahleita ikäänkuin olisi ollut niihin kytkettynä.
"Ne tappavat minut", kuiskasi hän itsekseen, "ja muuta en hartaammin toivokaan." — — —