"Kuule, Julia. Kadun päässä kävelee vaippaan verhoutunut mies kuin petoeläin rauhatonna. Hänen silmänsä palavat. Irtonaisena riippuu miekka hänen vaippansa alla. Hänen katseensa vartioivat lakkaamatta tätä vankilaa, jonka hän tietää holviensa suojassa kätkevän ainoan kalleuden, joka tekee hänelle elämän elämisen arvoiseksi.
"Tällä miehellä on lapsen sielu. Mutta hän rakastaa. Sinä päivänä, jolloin hän kuulee Julian kuolleen, on Nero alttarin ääressä, palatsissaan, ajoretkellä, sama se missä, vaipuva verissään maahan."
Julia oli kuunnellut tuskallisesti, loistavin silmin.
"Tämä mies on…"
"Antonius", vastasi keisarinna.
"Antonius", toisti Julia, ja hänen huulillaan väreili hymy, joka kertoi rajattomasta rakkaudesta.
"Tämä mies pitää sinun pelastaa tulemasta murhaajaksi ja murhatuksi."
Tuon miehen nimi oli sytyttänyt Julian sydämen. Hänen silmänsä loistivat ja onnen ja ilon kajastus valaisi hänen kuihtuneita kasvojaan.
"Mutta miten minä pakenisin", sanoi hän vitkastellen. "Nämä seinät ovat paksut ja lujat. Portit ovat kaikki teljetyt ja holveissa kulkevat vartijat."
"Voit paeta ottamalla minun vaippani ja verhoni. Sinä poistut keisarinnana vankilasta, minä jään tänne Juliana."