Linnassa oli harvinaisen hiljaista.
Poppea odotti keisarin makuuhuoneessa kalleisiin, tuoksuviin vaatteisiin puettuna. Hän lepäsi vuoteella, jota ympäröivät tuoksuvat ruusunlehtikasat. Hänen silmänsä tarkastelivat peitettä, johon oli jäljennetty erään kreikkalaisen maalarin mestariteos: Leda ja joutsen.
Mutta vaikka Poppea oli erittäin hienoaistinen taiteentuntija, ei kuva voinut hänen mieltään kiinnittää. Rauhattomasti lennähti hänen katseensa milloin minnekin, ja sekavat ajatukset näyttivät kiusaavan häntä. Hän nousi ylös ja siirsi verhon syrjään ikkunan edestä.
Alhaalla lepäsi Rooma. Hän antoi katseensa lentää valaistun kaupungin yli. Silloin huomasi hän äkkiä joukon ratsumiehiä sukeltavan esiin pimeästä. Etumainen niistä pysähdytti hevosensa, ja katseli kuin kivipatsaaksi muuttuneena linnaa. Poppea vetäytyi verhon suojaan, aivan kuin olisi hän pelännyt ritarin, jonka hän hyvin tunsi, huomaavan hänet. Hetkisen kuluttua oli joukko taas hävinnyt. Syvä huokaus tunkeusi Poppean rinnasta; vaikka hän ei sitä tahtonut itselleenkään tunnustaa, tunsi hän, kuinka paljon hän Salvius Othoa oli rakastanut ja vieläkin rakasti. Kunnianhimo vaan oli ollut sydäntä vahvempi. Poppea kääntyi pois akkunasta.
Huoneen toisessa päässä seisoi orjatar valmiina hänen käskyjään täyttämään. Poppeaa hämmästytti tytön tavaton kauneus. Suurista, loistavista silmistä puhui syvä surumielisyys.
"Astu lähemmä", sanoi Poppea. "Kuka olet?"
Orjatar oli vaiti.
"Etkö voi vastata, koira? Kuka olet, minä kysyn!"
Tytön posket punertuivat ja silmät täyttyivät kyynelin.
"Nimeni on Akte", vastasi hän hiljaa, aivan kuin olisi hän pelännyt mainita tuota nimeä.