Poppea kumartui ja kietoen äkkiä kätensä Neron pään ympäri, niin että tämän selkä oli Othoa kohti, sanoi hän lujasti:
"Kyllä, minä tahdon —" ja hänen katseensa suuntausi säihkyvänä Othoon. Aatelismiehen säilä välähti ilmassa ja — putosi helähtäen marmoriseen pesuammeeseen.
Poppea nauroi. Nero oli salaman nopeudella käännähtänyt. Otho seisoi poiskääntyneenä, kasvot togaan verhottuina — — —
* * * * *
Oli yö, unten, hyväilyjen ja lemmen hetki. Otho seisoi makuuhuoneessaan. Poppean vuode oli tyhjä. Kuihtuneet ruusut kiertelivät patjojen välissä. Himmeä kattolamppu heitti epätasaista valoa nuoren ritarin kasvoille.
Surusta ei näkynyt enään jälkeäkään hänen kasvoillaan. Suu oli lujasti, kuten uhmaten kiinni puristettu. Raju lieska paloi punertuneissa silmissä.
Otho oli matkavalmis. — Kauvan seisoi hän liikkumattomana, ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten painoi hän huulensa vuodetta vasten, jossa Poppea vielä aamulla oli levännyt ja jätti kiireisin askelin huoneen. Rautapuku helisi hänen rajusti astuessaan ja ääni kaikui kolkkona tyhjissä käytävissä. Otho heittäytyi odottavan ratsun selkään ja nelisti asestetun palvelijajoukon seuraamana pois onnensa paikalta, onnen, jonka hän rikoksen kautta oli saavuttanut ja rikoksen kautta menettänyt.
Kun keisarilinna sukelsi kuutamossa näkyviin, pidätti Otho hevostansa. Ihmeissään katselivat palvelijat herraansa, jonka kasvot vääntyivät raivoisaan irveen. Mutta sanaakaan ei hän puhunut. Silmät tuijottivat vaan linnaa kohti ja huulet liikkuivat.
Sitten nelisti ratsujoukko tiehensä.
* * * * *