Paavali astui Pietarin luo, suuteli hänen vaippansa lievettä ja meni sitten kansliahuoneena käytettyyn komeroon, Pietarin jatkaessa messua.
Messun päätyttyä puhui Paavali.
Hän kertoi entisestä elämästään ja ihmeellisestä kääntymyksestään. Puhui Vapahtajasta, joka ansiollaan on kaikki syntiset vapahtanut; ihmisluonnon heikkoudesta ja Jumalan valtakunnasta. Sanat tulivat hänen huuliltaan katkeamattomana virtana, tulisina, sydämiin sattuvina.
Henkeään pidättäen seurasivat kuulijat jokaista hänen sanaansa. Kun hän viimein lopetti, alkoi kuoro taas laulaa, ja pyhä vavistus valtasi kaikki sydämet.
Äkkiä häiriytyi jumalanpalvelus. Vartija juoksi hengästyneenä esiin.
"Sotilaat tulevat!"
Silmänräpäyksessä vaikeni laulu. Ei minkäänmoista hämminkiä, pakokauhua, ei edes erityistä kiirettä ollut huomattavissa kokoontuneitten valmistautuessa pakoon. Soihdut sammutettiin. Salaiset käytävät avattiin ja kuten aavejoukko hävisivät kristityt äänettöminä kiviseiniin, aivan kuin olisivat kalliot avanneet heille lymypaikkansa.
Pian tunkeutui käytävästä soihtujen valoa nyt tyhjään kirkkoon ja sotilaskohortin etunenässä syöksyi samassa sisään muuan upseeri. Suitsusavu ja myrhamin tuoksu löi tulijoita vastaan. Muutoin oli kaikki hiljaa ja autiota. Kiroillen hajaantuivat sotilaat käytäviin.
Muutamalla kivialttarilla istui valkoinen olento ikäänkuin ajatuksiinsa vaipuneena. Ensin luuli upseeri sitä kuvapatsaaksi, joka oli hakattu hautakivelle. Mutta lähestyessään olentoa, huomasi hän, että se oli yksinäinen tyttö, joka oli jäänyt tähän kaameaan holviin istumaan.
Synkin katsein häntä tarkastellen, astui upseeri lähemmä, sotilaitten asettautuessa puoliympyrään hänen taakseen.