"Miksi petät esimiehiäsi, pelastaaksesi naisen?"
Jälleen vaikeni orja.
Agrippina laski käsivartensa kauniin orjan olkapäälle ja vieden huulensa aivan lähelle hänen korvaansa, kuiskasi:
"Sinä tahdot pelastaa minut?"
"Niin, valtijatar, niin — ja meillä ei ole aikaa tuhlata."
"Koska — sinä minua — rakastat."
Orja katsahti rajattomasti ihmeissään tuota naista, jossa vieläpä kuoleman vaaran uhatessa synti oli voimakkaampi pelon tunnetta. Siinä silmänräpäyksessä näki hän tässä naisessa kuvan pakanallisesta maailmasta.
"Ei, vaan siksi, että olen kristitty", vastasi hän hitaasti.
Agrippina hymyili, katsoen häntä silmiin. Mutta hänen hymynsä jähmettyi suunnattoman kauhun ilmeeksi.
Kuului peloittavaa ryminää. Palkit heidän päittensä päällä taipuivat ja taittuivat kuin lastut, seinät huojuivat, voihkivat, surina ja loiskina heidän allaan paisui korvia huumaavaksi pauhuksi.