I. LUKU.
JÄÄHYVÄISET.
Erään komean hautapatsaan varjossa Via Appian varrella istui kivellä kaksi ihmistä jutellen keskenään kuiskaten, aivan kuin olisivat he pelänneet häiritsevänsä paikalla vallitsevaa kuolonhiljaisuutta. Tyttö oli vetänyt hunnun kasvoilleen, ja kypärä varjosti puolittain nuoren miehen piirteet.
Kuu valaisi kirkkaasti ja ainoastaan korkeat sypressit, attikalaiset pylväät ja leveät, korkokuvilla varustetut marmoripatsaat loivat juurelleen suojelevaa varjoa.
Mies, sen mukaan mitä kallisarvoisesta vaipasta voi päättää, ylhäissäätyinen, saattoi olla noin kolmenkymmenen vanha, kun taas neidon liikkeiden jalouteen liittyi ensi nuoruuden sulo.
Tytön silmät olivat kyynelissä; nuori mies leikki uhkamielisen ja synkän näköisenä miekallaan.
"Sinä pakoitat minut siis, Oktavia", jatkoi hän äsken keskeytynyttä puhettaan, "mykkänä todistajana katselemaan, kuinka kunniattomat poikanulikat minulta riistävät nimen, arvon, pyhimmän mitä sydämeni omaa? Minun pitää pysyä tyynenä, kun onneani jaloin tallataan, kuten pedot polkevat arenan hiekkaa?"
"Kuinka voisin minä sinua pakoittaa", vastasi tyttö itkun tukahduttamin äänin. "Suututko siitä minulle, että koetan pidättää sinua vastaamasta väkivaltaan väkivallalla? Tahdotko vetää tuhon hirveässä suuruudessaan päällesi?"
Ritari teki torjuvan liikkeen huulten vetäytyessä puoliksi ivalliseen, puoliksi uhmailevaan hymyyn.
"Oi, minä tiedän", jatkoi neito, "että sinä halveksit vaaraa. Arvaan, että mieluimmin syöksyisit paljain miekoin caesarin palatsiin kostaaksesi sukusi häpeän… mitä se auttaisi, rakkaani? Ehkä löytäisi joku säilä tiensä sydämeesi, ehkä… näytännöt ovat edessä! Juhla olisi se tuolle roomalaiselle verikoiralle, juhla tavallista suurempi, nähdä ritari Junius Silanuksen kuolevan arenalla eläinmiekkailijana."