Hän pysähtyi väsyneenä ja peitti käsin kasvonsa, kiivaan nyyhkytyksen pannessa koko ruumiin värisemään. Mies oli noussut seisoalleen ja käveli rauhattomasti hautakiven varjossa edestakaisin.
"Me elämme aikaa", virkkoi hän synkästi, "joka ei tunne kunnian ja maineen käsitteitä. Me elämme häpeän ja raukkamaisuuden aikaa. Miehelle, joka vielä ei ole myynyt arvoaan kurjasta armonosoituksesta tuolle voimattomalle keisarille ja… hänen puolisolleen, ei voi tuntua vaikealta kuolla. Jokainen kuolema on nykyään maineeton ja mainehikas samalla kertaa. Sillä kaadunko taistelukentällä — kenen, minkä vuoksi minä silloin taistelen? Purppuraa kantavan naisen, jolla ei ole hyvettä, ei siveyttä. Ja jos vereni sekaantuu gladiaattorien halpaan vereen — enkö silloin kuole kuten vapaa roomalainen ritari kunniani ja Rooman muinaisuuden puolesta? Ei, Oktavia, se tapa, jolla kuolen, ei minua pelota. Mitäpä varten eläisikään Silanus sen jälkeen, kun hän on menettänyt Oktavian?"
Tytön suuret silmät kääntyivät verkkaan miestä kohden.
"Mitä varten eläisit?"
Tuskaisa hymy värähti hänen huulillaan. Mutta kuten metsäkauris, joka on saanut kuolinhaavan, vielä kerran ponnahtaa ilmaan, ikäänkuin se esiin sukeltavan kuoleman kynsistä toivoisi tämän hypyn pelastavan, niin ponnahti tyttökin pystyyn, pelästyttäen läheisyyteen yöpuulle asettuneen linnun lentoon.
"Mitä varten eläisit, Silanus? — Minua varten! Minua, jonka ijäksi menetät, mutta jonka koko muistojen maailma on sinulle pyhitetty."
Hän nojautui miehen rintaa vasten ja kietoen kätensä hänen kaulansa ympäri, jatkoi hän nopeasti, melkein hätäisesti:
"Minun tähteni täytyy sinun elää, ainoa rakastettuni. Etkö muista enään sitä hetkeä, jolloin vannoit eläväsi ja kuolevasi minulle? Sinä et saa ruveta lupauksesi rikkojaksi. Minä vaadin, että sinä elät minun tähteni, minun, joka sinua rajattomasti rakastan, minun, jonka sielu siinä silmänräpäyksessä on kuollut, jolloin menetän onnen omistaa sinut. Pitääkö kaikkien lempemme lupausten pois haihtua? Tahdotko ihanien yhteisten hetkien muistot ja sulot sammuttaa, kuni Jupiter päivän yöksi muuttaa?"
Ja nojautuen lähemmäksi häntä vasten, niin että huulensa koskettivat melkein miehen huulia, jatkoi hän intohimoista puhettaan:
"Älä luule, etten kykene tuntemaan, armas, mitä sydämessäsi liikkuu! Emmekö ole rakastaneet toisiamme? Ja emmekö vieläkin toisiamme rakasta, pyhemmin kuin konsanaan ennen? Kaihojeni, unelmieni kukka, se minun sydämestäni raastetaan; sillä hän, jota olen niin paljon rakastanut, jossa ajatukseni ovat riippuneet auringon noustessa ja sen taas mailleen mennessä, ei saa minulle kuulua.