"Täytyykö minun nähdä, kuinka tämä kukka poljetaan? Tahdotko niihin kärsimyksiin, jotka ovat osakseni tulleet, liittää vielä tiedoista tuskallisimman: sinä et ole enään elävien mailla; olet astunut Hadeksen varjovaltakuntaan, josta ei koskaan palata?"
Hän näki selvään mielenliikutuksen, joka oli vallannut ritarin, ja tietäen, että tästä silmänräpäyksestä riippui hänelle rakkaimman henkilön tulevaisuus, elämä, jatkoi hän entistä kiihkeämmin:
"Toivoni on sammunut, sammunut ijäksi. Jumalat ovat niin päättäneet. Mutta muistoa eivät ne voi minulta evätä, onnea, jonka tuottaa tietoisuus, että sinä elät, hengität samaa ilmaa kuin minäkin ja saman isänmaan tannerta tallaat.
"Kun minä aamuisin herään, kyynel silmässä, eikö sitä saa kuivata aina sun luonasi viipyvä aatos? Eikö minulla pidä koko suuressa Roomaan valtakunnassa oleman ketään, joka olisi ystäväni, joka rakastaisi minua? Eikö ketään, Silanus?"
Heidän huulensa olivat yhtyneet viimeiseen, intohimoiseen suuteloon; ja tyttö tiesi voittaneensa.
"Sinä pysyt kaukana keisari Claudiuksesta, isästäni?"
"Minä lasken aseeni sinun suuren rakkautesi edessä, joka on niin ihana, että pelkään, ett'en koskaan tule sen arvoiseksi. Sitäpaitsi hän ei olekaan todellinen syyllinen. Tuo nainen…"
"Vaiti, Junius! Hän on minun toinen äitini. Pitäisikö minun häntä häpäisemällä nostaa jumalien kosto päälleni? Onko minulla ylipäätään oikeus sanoa pahaa kenestäkään naisesta, minulla, joka olen Messalinan tytär, tuon naisen, josta sanotaan…"
"Jätä tuo puheesi, rakas! Hän ei ole ensimäinen nainen sitä lajia valtaistuimella — eikä viimeinenkään. — Ja lopuksi, tehköön keisarin puoliso mitä hän tahtoo, minua se ei liikuta. Kuitenkin tämä nainen, joka on syypää niin paljoon onnettomuuteen, on raa'oin käsin turmellut elämäni onnen. Sinä sanot, Oktavia, että jumalat ovat niin päättäneet, jumalat — —"
Hän nauroi niin että tyttö kauhusta värähti.