Äkkiä huomasi hän suuren, punaisen pilkun neidon vaatteella. Pelästyneenä ponnahti hän pystyyn. Miekka lensi tupesta. Vasta silloin huomasi hän uneksineensa. Alhaalta kuului sotilaan tahdikkaat askeleet. Tähdet tuikkivat taivaalla. Caesarin makuuhuoneesta tunkeutui kuiskailevia ääniä.
Antonius istuutui jälleen ja hänen tahtomattaan varastautui Neron ja Poppean keskustelu hänen korviinsa. Ensin ei Antonius siitä välittänyt, sitten kuunteli hän jännitettynä. Hänen kasvonsa vääntyivät vihasta, silmät alkoivat hehkua kekäleinä ja miekka kourassa, käsi oviverholla seisoi hän valmiina syöksymään seuraavassa silmänräpäyksessä huoneeseen. —
Mutta hän malttoi…
* * * * *
"Etkö ole onnellinen, Poppea?" kysyi caesar.
Sabinan nyyhkytys vaan kuului kuuntelijan korvaan.
"Kuinka voisin minä olla onnellinen?" vastasi hän viimein kyynelten tukahduttamalla äänellä, "olenhan Rooman viimeinen nainen."
"En ymmärrä sinua. Sinä hallitset minua ja minun kauttani maailmaa. Kansat ovat sinun toiveittesi alamaisia. Kenelle kuuluu voittajani kunnia? Sinulle!"
"Joka olen jalkavaimosi."
"Sano rakastettuni."