Julian katse myönsi hänen arvanneen oikein.
Keisarinna katsoi suojelusjumalattarensa kuvaan. Ei ainoatakaan tuskaa ilmaisevaa sanaa tullut hänen huuliltaan. Hänen sielunsa oli kuin varjoisain kuusten välissä välkkyvä tumma lammen pinta. Ei liikahda se suurimpienkaan myrskyjen raivotessa. Yhtä kirkkaana pysyy aina sen peilikirkas pinta.
"Miten kuoli hän? Mihin?" kysyi Oktavia pitkän hiljaisuuden perästä. "Britannicus on hänen sieluaan odottanut. Hän ei kuulunut enään tähän maailmaan", lisäsi hän sitten vienosti.
"Minkä vuoksi kuoli hän? Oktavia raukka! Minkä vuoksi kuolevat ihmiset, joiden onni on raastettu siitä maaperästä, johon se on juurtunut? Minkä vuoksi kuolevat ihmiset, joilta koti on ryöstetty? Joiden sielu on myrkytetty? Joiden sydäntä syöpi kaipaus, epätoivo?
"Miksi kuolevat sellaiset ihmiset? Kuka sen voisi sanoa. — On helppoa sanoa — sydän särkyi; siitä kuolema. Oletko nähnyt kukkasen, jonka julma ihmiskäsi on poiminut maasta ja asettanut kultaiseen maljakkoon? Verkkaan haipuu sen tuoksuva sielu, jok'ikisen ijäisyyden mereen vierivän hetken kera kuihtuu sen kauneus, ja pian aurinko näkee sen kuolleena, käpristyneenä. Se ei voinut elää, jouduttuaan pois maaperästä, johon sen juuret olivat imeytyneet.
"Niin Marciakin. Hän oli liian paljon kärsinyt enään toipuakseen. Kun hänelle ilmoitettiin Britannicuksen kuolema, ei hän itkenyt. Minä itse hänelle kerroin tuon kamalan uutisen, kun kukaan muu ei sitä uskaltanut. Minä koetin häntä lohduttaa, ja kuitenkin minusta näytti aluksi, kuin hän olisi sitä kaivannut vähemmän, kuin olisi odottanut. Mutta hänen välinpitämättömyytensä oli vaan näennäistä. Kuten ihminen, jonka ruumiiseen kuolettava rauta tunkeutuu, voi hetken puhua ja nauraa, värin vaihtumatta hänen kasvoillaan, sitten äkkiä hervahtaakseen kuoliaana maahan, niin kävi Marciankin. Tieto koski häneen kuin tikarinisku. Sydän oli saanut haavan, joka ei voinut parantua. Mutta hän oli tyyni, sillä haavaa ei ensi silmänräpäyksessä kirveltänyt.
"Kun minä olin poistunut, oli hän lyhistynyt kokoon. Lähinnä seuraavan ajan pidin häntä silmällä. Sanattoman epätoivon ajamana harhaili hän ympäri. Venuksen temppelistä hän kerran syöksyi Neron puistoihin, kourassaan tikari, jonka minä kuitenkin vaivatta häneltä ryöstin. Silloin hän heittäytyi rinnoilleni itkien ja tuskistaan kertoen, mutta samassa silmänräpäyksessä hän taas tylysti sysäsi minut luotaan, pakeni pois paikalta, heittäytyäkseen Tiberin kosteaan helmaan. Laivamiehet pelastivat hänet vedestä.
"Sitten tuli muutos. Hän kävi rauhalliseksi ja hymyilikin väliin. Mutta samalla hän kuihtui kuin kukkanen. Minä koetin parhaani mukaan lieventää niitä hetkiä, jotka hänellä vielä oli elettävänään. Otin hänet viimein mukaani jumalanpalvelukseemmekin. Siellä istuutui hän eräälle kivijalustalle, kuunteli ja hymyili. Tämä hymy huulillaan nukkui hän, ehtimättä kääntyä uskoomme, joka oli hänelle suonut viimeisen lohdun elämässä."
"Niinpä oli hän onnellisempi kuolossa kuin elämässä", virkkoi Oktavia, katse miettiväisenä kaukaisuuteen tähdättynä. "Sinun uskosi, Julia, on varmaan kaunis ja suuri; sillä ainoastaan ennen kuulumaton jumalallisuus voi tässä maailmassa, joka riehuu ikuisen järjettömyyden partaalla, luoda jotain hyvää."
"Olet oikeassa, Oktavia. Minun uskoni on suuri ja kaunis. Kätke huolesi sen helmaan ja hymyillen olet kantava sitä taakkaa, joka nyt uhkaa sinut murtaa. Sinä olet jälleen toivova, sen sijaan kun nyt epätoivo vaan kalvaa sydäntäsi. Sillä siinä on uskomme suuri, lohdullinen totuus, että Jumalan valtakunta ei ole tässä maailmassa. Vaikka meiltä kaikki tässä maailmassa ryöstettäisiin, Jumalan valtakuntaa ei kukaan meiltä voi viedä. Mitä ihmiset täällä toisiltaan raastavat, sen Jumala korvaa haudan tuolla puolen. Sillä kaikki, jotka ovat puhtaat ja oikeutta rakastavaiset, ovat hänen lapsiaan, ja yksinpä vihassaankin Jumala on heille vaan hyvää tarkoittava isä. Hän ei ole meidän yläpuolellamme, vaan meidän keskellämme, ja jotta me ihmisinä häntä ymmärtäisimme, niinkuin hän meitä Jumalana ymmärtää, lähetti hän oman poikansa, joka tuli ihmiseksi, heitä opettamaan, heidän puolestaan kärsimään ja heidät Isänsä kanssa sovittamaan."