"Hän tarvitsee sinun suojelustasi, Silanus." Karaistuneen soturin kasvoille levisi kummallinen hymy.
"Tule", sanoi hän viitaten telttariveihin, "minulla on vielä aikaa kuunnella kuluneiden vuosien tapahtumia. Mielelläni olen hengelläni maksava tämän murhenäytelmän."
Muutaman tunnin kuluttua ratsastivat molemmat miehet Roomaa kohti.
XIX LUKU.
OKTAVIAN SURMA.
Nero oli taas Roomassa. Siellä vallitsi suunnaton mieltenkuohu. Keisari oli eronnut puolisostaan Oktaviasta, koska tämä ei ollut hänelle lahjottanut ainoatakaan lasta; syy, joka täysin kuvasi Caesarin tarkoitusten kunniattomuutta ja verukkeellisuutta. Keisarinna karkoitettiin Kampanialle.
Hiljaisena, kyynelehtimättä oli hän antanut koota tavaransa ja vetäytynyt uskollisimpien palvelijattariensa kera kampanialaiseen maataloon, missä hän vihdoin luuli saavuttavansa kauvan toivomansa rauhan. Mutta ilman uutta häväistystä ei hän Roomasta päässyt. Tigellinus, halpamainen nousukas, oli Poppean lahjomana syyttänyt häntä aviorikoksesta. Mutta niin puhdas oli hänen maineensa, niin tahraton hänen elämänsä, että keisarihovin turmeltuneet mässääjät eivät kyenneet langettamaan syyllisyyden varjoakaan hänen päälleen.
Jupiter Capitolinuksen temppelissä vietettiin tällävälin harvinaista juhlaa. Kansajoukot vyöryivät Via Sacraa pitkin Scipion kunniaportin alitse ja samosivat meluten Konkordian temppelin ohitse Kapitolia kohti. Siellä leimusivat uhrivalkeat taivaille, ja savu kohosi pystyyn Jupiterin valtaistuinta kohti. Ylijumalan kuvapatsaan juurella istui valkoiseen harsoon verhottu nainen, kasvot peitettyinä, liikkumatonna kuin patsas. Hänen edessään, kansan ylhäisimpien läsnä ollessa, uhrasi ylimäinen pappi. Hänen rinnallaan caesarien arvomerkit yllään seisoi Nero.
Nainen oli Poppea Sabina, joka nyt oli kiivennyt suunnitelmiensa korkeimmalle astuimelle. Hän oli nyt keisarinna. Juuri astui Nero esiin, kietoi purppuraviitan puolisonsa olkapäille ja asetti kruunun hänen päähänsä, kun ulkoa kajahti raivoisia huutoja. Nero astui Poppean kanssa, jaloimpain ritareitten seuraamana temppelin portaille. Siellä avautui hänen silmiensä eteen odottamaton näytelmä.
Alhaalla kadulla kulki suunnaton kansajoukko, jonka etunenässä kuljetettiin kantotuolissa Oktavian kuvaa. Äänekkäitä solvaus- ja pilkkasanoja Poppeasta kuului, kun keisarilliset astuivat näkyviin. Huudot paisuivat yhdeksi ainoaksi rajattomaksi, riehuvaksi mylvinäksi, josta vaivoin erottautuivat keisarinnalle tähdätyt, syvintä inhoa osoittavat sadattelut.