Mutta taistelut Aasiassa olivat tehneet Silanuksesta miehen, joka kykeni tarpeen tullessa näyttämään miekkailutaitoaan useammallekin vastustajalle. Kaksi kaatui hänen iskuistaan, toiset väistivät ja jo oli tie selvä porttikäytävän läpi, kun sotilaskohortin komentaja ilmestyi huvilasta uusia voimia mukanaan.
Se oli Anicetus.
"Mitä tämä on?" kysyi hän astuen Silanusta kohti.
"Oktavia", huusi tämä, niin kovaa kuin jaksoi, "Oktavia", huusi hän uudelleen iskien miekallaan ympärilleen niin rajusti, että Anicetus miehineen hölmistyneenä peräytyi. Silloin kajahti talosta kimeä huuto, niin hirvittävä, että vartijatkin, jotka sitä olivat odottaneet, kammosta hätkähtivät; huuto, jossa samalla kertaa oli kauhua, epätoivoa, raivoa ja — vastaus liian myöhään saapuneen ystävän huutoon. Hervotonna laskeutui taistelevan miehen käsivarsi. Kukaan ei häntä enään ahdistanut. Tulet rakennuksessa sammuivat. Eräästä akkunasta lensi ulos pää; kalpea naisen pää pitkine kiharoineen ja seljälleen jääneine silmineen putosi suoraan ritarin jalkoihin, tahraten hänen säärystimiään verellä.
Se oli Oktavian pää.
Silloin nauroi upseeri naurua, joka karmi kuulijoita, kamalammin kuin hirmuisin vala. Sitten riensi hän paikalta ja hävisi öiselle Kampanialle.
Sotilaat käärivät pään purppuraiseen peitteeseen ja veivät sen Roomaan häälahjaksi uudelle keisarinnalle.
Nero oli lähettänyt entiselle puolisolleen määräyksen surmata itsensä. Mutta kun kiusautunut vaimoparka ei ollut rohjennut sitä tehdä, oli hän lähettänyt muutamia taitavimpia salamurhaajia, jotka olivat väkivallalla avanneet hänen suonensa ja tukehduttaneet hänet kuumiin höyryihin. Vielä oli hän ollut hengissä, kun muinaisen rakastetun ääni ulkoa kuului; vielä oli hän toivonut pelastusta, mutta silloin olivat murhaajat eroittaneet häneltä pään ruumiista. Sellainen oli jalon Oktavian loppu.
Yön varjot kävivät entistä synkemmiksi. Eräässä puutarhassa Kampanian tasangolla loi kaksi henkilöä hautaa.
Julia ja Silanus.