Anicetus ei ymmärtänyt Poppean kaukaisuuteen suunnattua voitonriemuista katsetta. Keisarinnan silmät tuijottivat akkunasta yli ikuisen Rooman ja hänen ajatuksensa näyttivät kiiruhtavan tapahtumain edellä, joiden mahdollisuutta turmeltunut Anicetuskaan ei voinut aavistaa.
"Minä autan sinua tuon naisen rankaisemisessa", sanoi hän, "sillä minä pidän arvossa uskollisuuttasi ja vihaan kristityitä, jotka aina suunnittelevat vaan jumaliemme perikatoa."
Anicetus taivutti kiittäen päätään.
"Sinä olet oikeassa valtiatar", huomautti hän, "heidät täytyy hävittää sukupuuttoon. Mutta he eivät ole tuhottavissa. Yksin kuollessaankin näyttävät he voittavan uusia kannattajia."
"Minä annan vangita tuon orjattaren", arveli Poppea hetken mietittyään, "sinun on sitten helppo nostaa kanne häntä vastaan ja —"
Siihen loppui keskustelu ja Anicetus vetäytyi takaisin, ihmetellen, mistä keisarinnan mieltymys tuohon upseeriin johtui. Sillä syyt tähän avunlupaukseen hän aavisti, vaikkakaan ei voinut päästä selville niiden hienoimmista johtolangoista. Joka tapauksessa päätti hän olla varuillaan. Mahdollisesti voi hän keksiä jonkun salaisen teon keisarinnan puolelta, jota hän voisi käyttää hyväkseen.
Tällävälin tiedusteli keisarinna pretoriaani Antoniuksen olinpaikkaa ja sai kuulla hänen asuvan neljännessä kaupunginosassa.
* * * * *
Antonius oli herännyt hourailevasta unestaan ja näki edessään tytön, jonka kuva oli seurannut häntä viimeiset vaiherikkaat vuodet.
Hänen avatessa silmänsä oli Julia polvillaan vuoteen vieressä, ristiinnaulitun kuva käsissään ja silmät intohimoisen rukoilevasti ylöspäin suunnattuina. Hän oli niin vaipunut rukoukseensa, ettei lainkaan huomannut Antoniuksen heräämistä.