Viimein käänsi hän katseensa sairaaseen ja nähdessään hänet valveilla, antoi puisen ristiinnaulitunkuvan kiireesti solahtaa vaippansa liepeen alle ja laskien kätensä sairaan kädelle virkkoi mitä kiitollisimmin äänensävyin:
"Miten voin sinua kiittää Antonius, suuresta työstäsi, jolla pelastit hirveästä lopusta kuolemaan vihityn naisparan?"
Antonius kohoutui vuoteellaan ja tarttuen tytön käteen, vastasi:
"Älä puhu kiitollisuudestasi, Julia, silloin kun olen vaan täyttänyt velvollisuuden, joka minulle olisi aikoja ennen kuulunut."
"En käsitä sanojasi", vastasi Julia.
"Oma sokeuteni vaan, jatkoi Antonius, esti minut astumasta sinun rinnallesi, sinun puolustajaksesi. Se oli enemmänkin kuin sokeutta, se oli pelkuruutta."
"Kuinka niin?"
"Mikä esti minua astumasta arenalle siinä joukossa kuin sinäkin?"
"Uskosi, joka ei ole sama kuin minun uskoni, ritari."
Mutta samalla kuin Julia sanoi tämän, oli hän huomaavinaan muutoksen tapahtuneen miehessä, jossa hän aina oli nähnyt jalosydämisen, mutta samalla raa'an ja armottoman soturin. Kummallinen hohde valaisi ritarin jaloja kasvonpiirteitä, ja Julia tuskin uskoi korviaan kuunnellessaan hänen sanojaan: