"Sinä erehdyt Julia. Minun uskoni on sama kuin sinunkin. Kuka on se ihminen, joka, nähtyään aikamme kurjuuden ja mädännäisyyden, voisi kylmänä, välinpitämättömänä katsella kristittyjen Rooman kansalle tarjoamaa näytelmää? Ei, Julia — mikään ei voinut minua enään pidättää vanhoissa jumalissamme. Minä näin selvästi, että meidän uskontomme ei voinut olla oikea. Mitä oli tullut jumalistamme? Jupiter, kaikkivaltias, oli kaiken nimellisten, inhimillisten intohimojen nöyrä palvelija. Jokainen roisto huutaa häntä avukseen ja uskoo varmasti saavansa hänen tukensa konnantöilleen uhrin kautta. Mikä oli Venus, hedelmällisyyden, kaikki ylläpitävän rakkauden jumalatar? Alhainen olento, jonka temppelissä harjoitetut siivottomat irstailut eivät olleet kylliksi siivottomia häntä tyydyttämään. — Mars, uljas, sotainen valloittaja? Naisellinen itämaalainen, joka itseään hoiti voiteilla ja hajuvesillä ja voimaansa koetteli Rooman kansan hyveen alentamisessa. — Entäs keisarius? Mitä olivat caesarit, jotka olivat saaneet kruununsa jumalilta, joiden suonissa virtasi olympolaisten verta? Onko maailma koskaan nähnyt inhoittavampaa eläintä, kuin Nero? Eivätkö luonnon puhtautta häpäise ne naiset, jotka kiistelevät Rooman valtaistuimesta ja purppurasta? — Ja mitä oli tullut Roomasta? Sen kansasta, jonka voimaa maailma totteli?
"Me olemme kuolemaan vihittyjä; se mitä gladiaattorit huutavat caesarille käydessään maineettomaan taisteluunsa, se sopii niin mainiosti koko Rooman kansaan, koko pakanalliseen maailmaan. Paheissaan luisuu se perikatoaan kohti, mutta vielä kuollessaan suitsuttaa valtaistuimelle ja huutaa: 'Ave caesar, morituri te salutant'." Hän pysähtyi vetääkseen henkeään. Hänen katseensa kiintyi ikkunaan, jonka ahtaitten kehyksien välistä näkyi kappale ikuista Roomaa. Kadulta kuului roomalaisten sotilaitten laulua; ne palasivat Galliasta palveluksestaan vapautettuina, veteraaneina, kuten heitä nimitettiin. Julia tarkkasi jokaista piirrettä Antoniuksen kasvoilla. Niiden ilme oli synkkä, puolittain vihainen, puolittain surumielinen ja Julialle selvisi nyt vasta, kuinka vaikea mahtoi olla ero menneisyydestä niille, joiden tunne-elämä, voima oli siihen juurtunut. Mutta äkkiä kirkasti joku uusi ajatus sairaan kasvoja.
"Kaiken tuon olen tunnustanut itselleni; olen monen muun kera ollut pakoitettu tunnustamaan, vaikkakin sydän on tehnyt kauan vastarintaa. Silloin tulitte te kristityt ja tarjositte uutta uskontoa, joka minusta tuntui niin tosioloihin sopimattomalta, että minä sille nauroin. Minä ajattelin: koko maailma on kapinassa, hyvä on kaikkialla tappiolla, sitä poljetaan; kaikkialla riehuu voitostaan ylpeänä väkivalta, pahuus; — kaikkien silmät tähyävät, odottavat käsivartta, voimaa, joka vastustamattomalla mahdilla, vihalla ja väkivallalla, leppymättömällä ankaruudella johtaa maailman taas vanhalle uralleen, kukistaa pahuuden valtaistuimet ja auttaa hyveen jälleen voittoon — ja te opetatte kärsivällisyyttä? Te opetatte alistuvaisuutta? Opetatte maksamaan pahan hyvällä? Väkivallan nöyryydellä? Te opetatte rakastamaan niitä, jotka meille pahaa tekevät?
"Aikovatko he, ajattelin minä, kukistaa pahuuden valtakunnan rakkaudella?
"Minä nauroin. Ei; minä tunsin vihaavani sellaisia, jotka tarjoavat ihmisille lohdutusta, joka tuo vaan epätoivoa.
"Silloin näin minä kristityiden kuolevan.
"Useasti olen katsonut kalmaa silmästä silmään. Olen nähnyt paljon kuolevia ihmisiä, urhoollisia ja pelkureita, viattomia ja rikoksellisia — mutta kenenkään en ole nähnyt kuolevan kuten kristityt, miehet, naiset ja lapset. Koskaan en ole nähnyt ihmisten sellaisella maltilla, hymy huulilla odottavan hirvittävää loppuaan. Ja kun minä näin puhvelin laukkaavan verestä punottavalla arenalla, silloin valtasi minut voima, jota en enään voinut vastustaa, silloin tunnustin minä oppinne oikeuden, silloin seestyi minulle tulevaisuus. Minä näin kristinuskon voittamattomuuden, minä ymmärsin kärsimyksen voiman. Minä tunsin rakkauden olevan mahtavamman vihaa, sillä viha vaan hävittää, tuhoaa, mutta rakkaus viittaa toivoon.
"Silloin, kun näin kaikki kuolleina, eläimellisen väkivallan raatelemana, repimänä, silloin syöksyi veri sydämeeni ja minusta tuntui kuin olisi minun pitänyt huutaa tuolle barbaarijoukolle: 'Ottakaa minutkin, uhratkaa minutkin raakuuden alttarilla, sillä katsokaa, minäkin olen kristitty!'
"Silloin näin sinut. Silmäni kohtasivat enkelimäisen olentosi ja oli kuin joku olisi kuiskannut korvaani: 'Jos tunnustat, et voi häntä pelastaa.' Niinpä tahdon ainakin hänen kanssaan kuolla, ajattelin minä ja tuolla hetkellä lähetti Antonius, pakana, palavimman rukouksensa kristittyjen Jumalalle. Minä pyysin häneltä rohkeutta, voimaa ja anteeksiantoa ja sitten heittäydyin arenalle, saaden sinut Jumalan avulla pelastetuksi, Jumalan, joka tuolla hetkellä oli minut ottanut armollisesti omakseen."
Julia, liikutuksen valtaamana, jonka tämä tunnustus oli aiheuttanut, ei kyennyt heti vastaamaan.