Julia kääntyi avuttomana Antoniukseen päin. Suuttumuksen puna peitti tämän kasvot ja raivosta vapisevin äänin kysyi eversti upseerilta:
"Mistä syytetään Juliaa?"
Upseeri kohautti olkapäitään. Hän näytti vangitsemismääräystä, jonka alla riippui Poppean sinetti. "Ah!" nauroi Antonius katkerasti. "Hänen kätensä siis on pelissä. Silloin ei todellakaan tarvita syitä."
"Hän on orjatar, eversti", huomautti upseeri, joka ei voinut käsittää, mikä sai Antoniuksen asemassa olevan miehen ryhtymään kristityn orjattaren puolustajaksi.
"Hän on prinsessa, päämies!" jyrisi Antonius.
"Anteeksi", vastasi upseeri, "siitä hetkestä asti kuin hän on kristitty, on hän orjatar. Minua surettaa, mutta olen pakoitettu heti panemaan täytäntöön keisarinnan määräyksen."
"Minä vastustan sitä määräystä", huusi Antonius ja huolimatta tuskin parantuneesta haavastaan hyppäsi hän vuoteestaan, temmaten miekan naulasta.
Upseeri seisoi epäröiden, tietämättä mitä tehdä kiusallisessa asemassaan, jota varten hän ei ollut valmistautunut. Silloin astui väliin Julia ja tarttuen Antoniuksen käteen hän kuiskasi:
"Niinkö pian sinä unohdat sen opin, jolle elämäsi olet pyhittänyt. Jos hän meitä koettelee, onko meillä oikeus asettua vastustamaan? Anna minun seurata sotilaita, jotka hekin täyttävät korkeimman käskyjä. Jumalan tiet ovat ihmeelliset; tämäkin on vievä tarkoitettuun päämäärään."
Mutta Antonius ei alistunut niin heti tällaiseen katsontatapaan. Liian paljon piili hänessä barbarimaista, hävittävää voimaa, voidakseen täydelleen hillitä itseään. Hän antoi kyllä nostetun miekan empien laskeutua, mutta ei osottanut minkäänlaista halua suostua Julian ehdotukseen. Silloin astui huoneeseen musta orja, joka kumartaen syvään Antoniuksen edessä, juhlallisesti ilmoitti: