"Keisarinna käskee ilmoittamaan ritari Antoniukselle, että hän kohta on saapuva hänen vieraakseen."
Antonius tuijotti älyttömänä orjaan, ja niin hämmästynyt oli hän tämän uutisen johdosta, ettei huomannut, kuinka upseeri, joka käytti tilaisuutta hyväkseen, vei Julian mukanaan.
Kunniavartija astui taloon, miehitti rappukäytävän, muodostaen kujan, jota myöden kulki nainen, ihanampi kuin Venuksen kuvapatsaat; hänen aaltoilevilla välkkyvillä kiharoillaan upeili kruunu ja purppuravaippa viilsi maata hänen takanaan.
Niin seisoi hän pian Antoniuksen edessä, kiinnitti lumoavan katseensa hämmästyneenä miehen kalpeisiin kasvoihin ja teki kysyvän eleen nähdessään paljaan miekan ritarin kädessä.
"Sinä olet aina taisteluvalmis, minä näen", huomautti hän sointuvalla äänellään, viitaten Antoniusta käymään vuoteeseensa, samalla kuin hän itse istuutui lepotuoliin.
Nyt vasta tointui Antonius.
"Minulta on juuri väkivaltaisesti viety morsian, keisarinna", sanoi hän kumartaen. "Samalla kuin olen hämmästynyt odottamattomasta kunniasta nähdä sinut luonani, olen myöskin iloinen, voidessani pyytää sinua korjaamaan tapahtuneen erehdyksen."
Keisarinna kohotti kulmakarvojaan.
"Antonius puhukoon, hän ei ole turhaan pyytävä."
Hän tarkasteli näennäisesti välinpitämättömänä edessään seisovaa ritaria, hänen voimakasta vartaloaan, jaloa otsaansa ja tulisia silmiään.