Tämän rakkauden alle alisti hän kaiken, yksinpä omat paheensakin.
"Me jouduimme syrjään puheenaiheestamme", alkoi hän uudelleen, tehden kiusallisesta asemasta, jonka tuo pieni välikohtaus oli aiheuttanut, taitavasti lopun. "Ehkäpä sinun pojassasi ei ole miestä suoriutumaan — roomattaresta?"
"Luulen, että on. Olen kasvattanut hänet valtiomieheksi."
"Ja hänet ensi paheeseen neuvonut?"
"Niin. Pahe on tärkein tekijä politiikassa."
"Mutta otaksutaan, että hän onkin huono valtiomies…"
"Silloin olisi tämä vedos katsottava epäonnistuneeksi. Täydellinen peräytyminen olisi vaarallista, eikä sopisi meidän ohjelmaamme. Jos meidän siis ei onnistu suoriutua Narsissuksesta tuota pikaa, niin — —"
Hän pysähtyi. Agrippina kohottautui puoleksi. Hän katsoi puhujaan jäykästi, sillä hän oli heti arvannut tämän ajatuksen kulun; vieläpä se, mitä mies ei uskaltanut tai tahtonut sanoa, oli hänen oma, kauvan harkittu suunnitelmansa, jonka hän itse tuhansina viittauksina, aina erilaisessa muodossa, aina kätkettynä oli pannut rakastajansa suuhun. Mitä mies piti omana päätöksenään, sen oli tämä nainen hänen ajatuksiinsa ajanut aikoja sitten, niin että ajatus oli juurtunut hänen aivoihinsa jo ennen kuin hän sitä todella oli ehtinyt harkita.
Mutta Agrippina tahtoi, että tämä hänen rikoksiensa välikappale tuon vaarallisen suunnitelman ensin ilmoille saattaisi; ei siksi, että hän olisi omasta puolestaan pelännyt — se heikkous oli hänelle vieras — vaan siten kiinnittääkseen miehen lujemmin rikoksiensa ketjuun.
Eikä Pallas kaihtanutkaan ratkaisevan sanan ilmoille lausumista.