"Ei tämä ole unta, ei harhanäkyä, kallis ystävä: menneisyys on ollut samallaista todellisuutta kuin nykyisyyskin. Muutama tunti on kulunut vasta siitä, kun liekkien ympäröimänä odotit kuolemaa."
Juliaa värisytti.
"Minä muistan. Minkä suunnattoman kiitollisuuden velan sinä keräät kannettavakseni! Kuinka koskaan voin osottautua sinun arvoiseksesi?"
"Ei niin, Julia. Minä pidän itseäni onnellisena ja ylistän Jumalaamme, saadessani sanoa sinua omakseni."
"Miten paljon minä sinua rakastan!"
Sellaisessa asennossa viipyi hän kauvan, vaipuneena onneensa, joka oli sitä suurempi, kun se merkitsi pitkän kärsimysten sarjan loppua.
Vuosia oli kulunut siitä päivästä, jolloin Julia oli ojentanut ruostuneen miekan pakanalliselle nuorukaiselle tämän lähtiessä hänen turvistaan. Silloin ei hän aavistanut, kuinka syvälle nuorukaisen sydämen sopukoihin oli rakkaus tunkeutunut. Silloin oli hän ollut vielä melkein lapsi. Ajan veriset tapahtumat ja raskaat koettelemukset olivat tehneet neitseellisestä lapsesta naisen, jonka sielu oli kypsynyt ja samalla kirkastunut totuuden jalossa tunnustuksessa. Miehessä oli myös tapahtunut muutos vaikein, mihin ihmissydän on kykenevä — muutos vihasta rakkauteen. Rajusta nuorukaisesta oli tullut totinen, voimakas mies, jonka rohkeus oli muuttunut taipumattomaksi, uhrautuvaksi voimaksi, jonka suopi sisäinen rauha ja onni.
Julia havahtui haaveistaan.
Kadulta kuului uhkaavia huutoja. Tuuli kantoi kaikua kaukaisesta melusta yli kaupungin.
"Mitä tämä on?" kysyi levottomana Julia.